Professori Tuula Tamminen - Juhlapuhe 12.3.2000

"Lapsuus on painajainen, josta ihmiskunta on vasta heräämässä", toteaa Lloyd de Mause lapsuuden historiaa käsittelevässä teoksessaan. 1900-lukua onkin nimitetty, kaiken muun ohella, lasten vuosisadaksi, niin paljon ja monenlaisia parannuksia kuluneen sadan vuoden aikana on kyetty tekemään lasten oikeuksien ja yhteiskunnallisen aseman suhteen. Uuden vuosituhannen nyt alkaessa on syytä pysähtyä miettimään, mikä on lasten tilanne suomalaisessa yhteiskunnassa, kun kaikesta hyvästä huolimatta monet lapseen liittyvät tunnusluvut ovat punaisella. Miten hyvin tai huonosti lasten perusoikeudet tämän päivän Suomessa toteutuvat? Mitä lapsen perusoikeudet oikeastaan ovat? Oikeuksiin liittyy aina myös vastuu, kenellä tai missä se on? Entä velvollisuudet? YK:n Lapsen oikeuksien sopimus Suomi on ratifioinut YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen, me olemme siten yhteiskuntana sitoutuneet sopimuksen määrittelemiin lapsen perusoikeuksiin. Nämä jakautuvat "kolmen kovan p:n" ryhmiin: provision, protection ja participation eli lapsella on oikeus tasavertaisesti yhteiseen hyvään, oikeus suojeluun ja oikeus omaan osallistumiseen, aktiiviseen (yhteiskunnalliseen) osallisuuteen. Suomessa näillä lapsen oikeuksilla on siis lain voima. Lapsen oikeudenmukainen osuus yhteisestä hyvästä on periaatteessa hyväksytty, mutta käytännön arkielämässä aina suhteellinen asia. Nyky-Suomessa tuntuu vallitsevan sen suuntainen ajattelu, että lasten osuus yhteiskunnan taloudellisista voimavaroista täyttyy reilusti jo sillä, että päivähoidon ja perusopetuksen asiat hoidetaan kunnolla. Niistäkin toki kyllä keskustellaan, jopa riidellään, mutta tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus unohdetaan tyystin, kun tullaan sellaisten palvelujen piiriin, joita myös aikuiset käyttävät ja tarvitsevat. Niinpä esimerkiksi erikoissairaanhoidon menoista vain 1 % kuluu lasten ja nuorten mielenterveyspalveluihin, vaikka väestöstä alle 18-vuotiaita on koko ajan lähes 25 % (psykiatrisiin palveluihin menee kaiken kaikkiaan noin 11 %). Räikeää epätasa-arvoa aikuinen on puolustellut sokealla uskollaan, etteivät lapset ja nuoret tällaisia palveluja tarvitse, ainakaan yhtä paljon kuin muu väestö. Kuitenkin tieteellinen tutkimus on jo kauan osoittanut muuta, huutanut kuuroille korville; puutteet aletaan nähdä vasta nyt, kun ongelmat (lähes) hallitsemattomina kaatuvat päälle. Yhteiskunnallisesti psykiatriset hoitokustannukset ovat vain yksi pieni esimerkki, mutta tämän päivän Suomessa kipeä epäkohta lapsen perusoikeuksien toteutumattomuudesta. YK:n lapsen oikeuksien sopimus nostaa siis lapsen aikuisen kanssa tasavertaiseksi yhteiskunnan jäseneksi silloin, kun päätetään yhteisen hyvän jakamisesta. Tasavertaisuuden lisäksi sopimus korostaa lapsen erityisasemaa, jota aikuisten tulee eri tavoin suojella. Erilaisuus ei merkitse eriarvoisuutta, eikä tasa-arvoisuus samanlaisuutta. Tämä näyttää suomalaisessa elämänmenossa vaikeasti avautuvalta asialta. Jos lapsella on aikuisen kanssa tasavertainen asema joissakin asioissa, miksi lapsella sen lisäksi tulee olla erityisasema toisenlaisissa yhteyksissä? Oikeudenmukaisuuteen liittyvät moraalikäsityksemme, samoin kuin ymmärryksemme demokratian luonteesta ovat uhkaavasti pinnallistuneet niin käsitteellisesti kuin konkreettisesti. Niinpä suomalaisessa perheessä aikuisen ja lapsen välinen luonnollinen, oikeudenmukainen erilaisuus eli lasta suojeleva vanhemmuus, on valitettavan usein hukassa. Myös yhteiskuntamme kyky suojella lasta on pysähtynyt perinteisiin kaavoihinsa monitasoisten ja nopeitten muutosten verkostossa. Aikuisina emme pysty estämään humalahakuista lasten katujuoppoutta, emmekä tässä tietotekniikan paratiisissa kykene rajaamaan lasten toistuvaa altistumista kehitystä vahingoittaville asioille, esimerkiksi vaikkapa pornografialle. Väkivaltaviihde tunkeutuu tehokkaasti lapsen arkikokemukseen tuottaen ongelmia, joita sitten suuresti ihmettelemme ja kauhistelemme. Avioerojen räjähdysmäisesti lisääntyessä enää ei riidellä niinkään rahasta vaan lapsista. Verisissä huoltajuustaisteluissa yhteiskuntamme onnistuu hädin tuskin huolehtimaan aikuisten kilpailevista oikeuksista, lasten elintärkeät perusoikeudet poljetaan mennen tullen riekaleiksi. Monikansallisten avioeroriitojen julkisuuden myötä on jokainen meistä saanut tuntumaa siihen, miten raa'an epäoikeudenmukainen maailmamme on lapsen näkökulmasta. Moderni hyvinvointiyhteiskunta ei todellakaan enää kykene nopeasti muuttuvassa maailmassa riittävästi suojelemaan lasta. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen määrittelemistä perusasioista huonoimmin - kaikesta yllä olevasta huolimatta - toteutuu lapsen oikeus aktiiviseen osallisuuteen. Tämän suhteen olemme vasta kehitysmahdollisuuksien ensimetreillä. Erilaisia hyviä ja luovia kokeiluja on toki ollut, joissa lapset ovat voineet vaikuttaa joko omiin tai yhteisiin asioihimme. Harmillisen usein tällaisissa kokeiluissa jäädään puolitiehen, lapset osallistetaan aikuisten tavoilla ja aikuisten mallien mukaan, aina ainakin aikuisten ehdoilla. Kun yhteiskuntamme löytää keinot lasten aktiiviselle osallistumiselle todella heidän omilla tavoillaan ja ehdoillaan, löydämme ihmisyhteisönä aivan uudenlaisen luovuuden ja kasvun maailman. Tätä kannattaa tavoitella; inhimillisen, ihmisläheisen yhteiskunnan avaimet ovat lähempänä kuin ymmärrämme! Myös lapsen oikeutta osallisuuteen itseään koskevassa päätöksenteossa edelleen pahasti laiminlyödään. Kaiken ikäisillä lapsilla on perusoikeus itseään koskevissa asioissa tulla kuulluksi, ja jo muutaman kuukauden ikäinen lapsi pystyy luotettavasti "kertomaan" omista yksilöllisistä perustarpeistaan. Kysymys on siitä, miten luotettavasti erilaiset aikuiset milloinkin kykenevät tai haluavat lapsen viestejä ymmärtää. Lapsen kuuleminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsi itse tai yksin päättää, saati määrää omaan elämäänsä liittyvistä asioista. Aikuisen vastuulla on päätöksenteko, samoin aikuisen vastuulla on - ennen päätöstään - lapsen kuuleminen, aina iästä riippumatta, niin kauan kuin lapsi on lapsi. Lapsen perustarpeet YK:n lapsen oikeuksien sopimus määrittelee lapsen perusoikeudet lähinnä yhteisöllisestä näkökulmasta käsin. Vieläkin oleellisempaa on se, että sopimus edustaa ennen kaikkea aikuisten ajattelumaailmaa. Tämä on luonnollisesti tärkeää, mutta ei riittävää. Lasten perusoikeuksia pitää pyrkiä tarkastelemaan myös lapsen silmin maailmaa nähden. Yksi mahdollisuus lasten perusoikeuksien määrittelyssä ja arvioinnissa on käyttää hyödyksi tutkittua tietoa lapsen elintärkeistä perustarpeista. Professori Robert Emde on yhdistänyt laajan kehityspsykologisen, yksilöpsykodynaamisen ja perheteoreettisen tietopohjan kiteyttäessään lapsen seitsemän vuorovaikutuksellista eli inhimillistä perustarvetta (Relationship Disorders in Early Childhood, 1995). Näiden, lapsen jokapäiväiseen elämään liittyvien tarpeiden tulee riittävän hyvin ihmissuhteiden kautta tyydyttyä, jotta terve, tasapainoinen kehitys on mahdollista. Vaikka nämä vuorovaikutustarpeet kuuluvatkin eniten lapsen ja hänen vanhempiensa väliseen ihmissuhteeseen, on yhä ilmeisempää, että kaikkien lapsen arkipäivässä olevien aikuisten on ne lisääntyvässä määrin otettava huomioon. On naurettavan aikuiskeskeistä riidellä siitä, mikä on koulun tai päiväkodin, mikä perheen vastuu. Hyvinvointiyhteiskunnassamme vanhemmilla on niin vähän aikaa lapsilleen ja lapset niin suuren osan ajastaan kodin ulkopuolella, että kaikkien aikuisten on kannettava huolta hyvän elämän lähtökohtien ylläpitämisestä yhteiskunnassamme. Emden mukaan lapsen ensimmäinen perustarve on kiintymyksen tarve. Se, että lapsi tarvitsee aikuisen kiintymystä ja mahdollisuutta itse kiintyä aikuiseen, liittyy toki lapsen lähimpiin ihmissuhteisiin. Samalla kuitenkin tämä - kuten muutkin lapsen perustarpeet - asettaa yhteisöllisiä ja yhteiskunnallisia velvoitteita. Lapsen perusoikeutena tulisi olla, että hänen elintärkeitä kiintymyssuhteitaan yhteisöllisesti suojellaan ja ylläpidetään ja että kaikille lasten kanssa työskenteleville aikuisille annettaisiin mahdollisuuksia luonnollisten, aikaa ja jatkuvuutta edellyttävien ihmissuhteiden rakentumiselle. Toinen lapsen perustarve on turvan tarve; terve kasvu edellyttää sekä fyysistä että psyykkistä suojelua. Konkreettinen, fyysinen suojelu on sittenkin yhteiskunnassamme paremmin hoidettu, vaikka sekin pahasti lipsuu, mutta erityisesti henkisesti lapsemme ovat nykymaailmassa aivan liian turvattomia. Fyysisen ja psyykkisen hoivan tarve on kolmas, nopeasti muuttuneessa suomalaisessa yhteiskunnassa yllättävän laiminlyöty lapsen perustarve. STM:n teettämän tuoreen tutkimusraportin viestit helsinkiläislapsista ja heidän saamastaan arkipäivän hoivasta (ruoka, uni, puhtaus ym.) ovat kammottavia (Irmeli Järventie: Syrjäytyvätkö lapset? Tutkimus 1990-luvun lasten perushoivasta, hyvinvoinnista ja lastensuojelupalvelujen käytöstä Helsingissä). Hieman kärjistäen näyttää siltä, että jopa McDonald'sin kaltainen ylikansallinen markkinaketju huomioi lapsen perushoivan tarpeita paremmin kuin moderni suomalainen perhe! Lapsen neljäs perustarve on tärkeä, mutta vaativa: lapsi tarvitsee sitä, että hän voi vastavuoroisesti jakaa tunteita aikuisen kanssa ja että aikuinen omilla tunteillaan säätelee ja ohjaa lasta. Tunteet kuuluvat jälleen ennen kaikkea perheen sisäisiin ihmissuhteisiin, mutta erityisesti lasten kohdalla tunteet eivät saisi olla ainoastaan läheisten ihmisten sisäpiirioikeutta. Kaikkialla niin päivähoidossa kuin koulussa lapsi tarvitsee aikuisen tunteita olemistaan, käyttäytymistään ja oppimistaan säätelevänä ja jäsentävänä kasvuvälineenä. Peloissaan oleva tai aggressiivinen lapsi rauhoittuu sisäisesti vain aikuisen tunteiden avulla, ei pelkillä sanoilla, ei teoilla. Lapsella tulisi olla myös mahdollisuus jakaa tunteita erilaisten ja eri rooleissa olevien aikuisten kanssa, jotta hän oppii hallitsemaan erilaisia tunteita ja toimintaa erilaisissa tilanteissa. Nykyisessä tehokkaassa tieto-Suomessa lapsemme ovat jatkuvassa emotionaalisesti läsnäolevan aikuisen puutteessa, tämän päivän lapsemme ovat ennen muuta tunneorpoja. Viides perustarve lapsella on oppimisen pohjaton tarve. Tämä rakentuu vain osin tiedollisesta oppimisesta, tärkeää koko elämän kannalta on ihmissuhteiden kautta oppia, mitä elämä on, mihin voi luottaa mihin ei, miten ihmisten kanssa tullaan toimeen, miten omien tarpeiden ja toiveiden kanssa. Tiedollisen oppimisen ja sosiaalisen kasvun perusedellytyksenä toimii koko ajan riittävä inhimillinen oppimismahdollisuus. Tällainen oppiminen edellyttää persoonallisesti, henkilökohtaisesti läsnäolevaa aikuista. Nyt tämä lasten elintärkeä oppiminen tapahtuu aivan liikaa sattumanvaraisesti toisten lasten varassa ilman aikuiseksi kasvaneen kehityskokemuksen omaavan yksilön tukea. Niinpä lapsemme oppivat niin paljon ja helposti sitä, mitä emme haluaisi heidän oppivan ja niin takkuisesti sellaista, mitä haluaisimme heidän osaavan! Kuudes perustarve on leikin tarve. Nykytutkimuksen mukaan lapsi tarvitsee riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia omaehtoiseen, vapaaseen leikkiin. Jotain kiehtovan paradoksaalista kätkeytyy siihen, että lapsi näyttää sitä paremmin ymmärtävän, sisäistävän ja kestävän kovaakin todellisuutta, mitä enemmän hänellä on mahdollisuuksia vuorovaikutuksessa aikuisen kanssa jakaa epätodellisuutta eli leikkiä. Leikkiä emme varmaankaan koskaan voi lapselta kokonaan viedä, mutta lapsen kanssa vastavuoroisesti ilokseen leikkivän, leikkimielisen aikuisen olemme uhkaavasti kadottamassa. Ei ihme, että meitä stressaa, ahdistaa ja masentaa; eihän tätä arkitodellisuutta aikuinenkaan kestä ilman mielikuvitusta, fantasiaa, unelmia. Ilman leikkiä. Viimeisenä tulee lapsen kontrollin tarve, vuorovaikutuksellisten rajojen, sääntöjen, ohjeiden, kurin tarve. Kontrollin suhteen aikuisen ja lapsen on kuljettava yhdessä pitkä tie, lapsen elämän ensimmäisistä päivistä kauas ohi murrosiän aina itsenäiseen aikuisuuteen asti. Lapsi tarvitsee jatkuvaa kokemusta siitä, että aikuinen hallitsee hänen arkielämäänsä. Siitä, ja osin vain siitä, hitaasti kasvaa lapsen kyky oman elämänsä hallintaan ja askel askeleelta mahdollisuus itsekontrolliin eli kyky todelliseen itsenäiseen elämään. Rajojen asettamisessa ja kontrollin ylläpitämisessä niin vanhemmat kuin esimerkiksi koulut tarvitsevat koko ympäröivän ihmisyhteisön tukea ja sitoutumista. Hillary Clintonin työstämä afrikkalainen idea "It takes a whole village" tai supisuomalainen Laukaan malli ovat hyviä esimerkkejä yhteisöllisistä kasvatuksellisista rajoista eli siitä, mitä moderni monimuotoinen yhteiskunta on yksilökeskeisen elämänmenomme tuotteena menettänyt. Lastenpsykiatrinen malli Tampereen yliopistollisen sairaalan lastenpsykiatrian klinikka täytti pari vuotta sitten 70 vuotta ollen siten yksi Euroopan ensimmäisistä lastenpsykiatrisista yksiköistä. Pitkän historian kypsyttämänä ja osana oppivan organisaation sekä vuorovaikutuksellisen johtamisstrategian kehittämisprosessia klinikassa on määritelty lasten palvelujärjestelmän asiakastarpeita. Jotta palvelujen todellista laatua voitaisiin arvioida, tarvittiin näkemystä siitä, mitkä ovat ne lapsen ydintarpeet, joita yhteiskunnan ylläpitämän palveluorganisaation tulee hoitaa ensisijaisesti ja mahdollisimman hyvin. Tähän lapsiasiakkaan perustarpeiden määrittelyprosessiin osallistui vuoden ajan korkeasti koulutettu moniammatillinen työryhmä; tehtävä oli haastava, mielenkiintoinen ja ajankohtainen. Lopulta lapsiasiakkaan lukuisat tärkeät tarpeet kiteytyivät kolmeen perustarpeeseen: lapsella on tarve olla lapsi, tarve kasvaa ja tarve olla rakastettu. Yksikkömme toiminnan laatu määrittyy sen mukaan, miten paljon hoitotoimenpiteillämme ja psykoterapeuttisilla interventioillamme kykenemme edistämään ja suojelemaan näitä asioita lapsen arkielämässä. - Itse haluaisin ajatella näitä tarpeita myös lapsen yhteiskunnallisina perusoikeuksina. Jos näin on, meillä on paljon tekemätöntä työtä edessämme. Lapsen oikeus olla lapsi on erityisesti nykyisissä hyvinvointivaltioissa monitahoisesti vaarassa. Ainakin koko tämän vuosisadan lapsuus on jopa biologisesti lyhentynyt kaikissa länsimaissa, Suomessakin usealla vuodella. Sukukypsyyden saavuttamisen jatkuvan aikaistumisen on uskottu johtuvan parantuneesta ravinnosta; tämä ei kuitenkaan enää näytä olevan pätevä tai ainoa selitysmalli. Uusimmat tutkimukset korostavatkin psykososiaalisia tekijöitä: mitä enemmän stressiä lapsi kokee, erityisesti ilman aikuisen tukea, sen nopeammin hän näyttää ainakin fyysisesti aikuistuvan. Kasvatuksellisesti, koulutuksellisesti ja kulttuurisesti lapsen oikeus olla lapsi on vahvasti uhattuna. Me olemme lastemme kanssa aivan liian suorituskeskeisiä ja tavoitteellisia, itsenäistämme lasta kiireesti ja valitettavan tehokkaasti jo ennen kuin hän on oppinut sitoutumaan inhimilliseen läheisyyteen, oppinut kokemaan riippuvuutta, josta sitten haluaa ja voi kasvaa itsenäiseksi. Itsenäisten ihmisten sijasta nyky-yhteiskunta kasvattaakin itsekkäitä ihmisiä, joiden tyydyttämättömät riippuvuuden tarpeet eivät oikein löydä pysyvää ihmissuhdetta, lähinnä vain aineellisia korvikkeita. Toisaalta, vaikka lapsuus on lyhentynyt, psykososiaalinen kypsymisaika monimuotoisessa yhteiskunnassamme on hidastunut ja pidentynyt, hajonnut toisilleen ristiriitaisiin osa-alueisiin. Kasvun monimutkaistuminen on johtanut nuoruuden eriytymiseen omaksi elämänvaiheeksi ja nuoret omaksi väestöryhmäkseen tämän vuosisadan aikana. Ilmiö, johon aikuinen yhteiskuntamme ei näytä osanneen (vielä?) riittävän hyvin sopeutua. Niinpä sosiologisen tutkimuksen mukaan nuorten suhtautuminen yhteiskuntaan ja tulevaisuuteen on 1950-luvulta lähtien muuttunut koko ajan negatiivisemmaksi ja kyynisemmäksi (Bronfenbrenner: Growing Chaos in our Children's lives, 1998). Tarve kasvaa lapsen perusoikeutena on mitä ilmeisimmin vaikeutunut. Lapsen tarve olla rakastettu on inhimillisistä perustarpeista syvin. Rakkauden - tai vihan - määrää ihmisyhteisöissä saattaa olla mahdotonta mitata tai edes arvioida. Itse kuitenkin uskon, etteivät nämä inhimilliset perusvoimat ole vuosituhansien aikana määrältään muuttuneet. Uskon, että aikuiset ovat aina rakastaneet lapsia, niin tämän päivänä maailmassa kuin ihmiskunnan alkuaikoina. Se kyllä muuttuu, mihin ja miten näitä voimia voimme elämässämme käyttää. Tänään näyttäisi olevan ongelmallista se, ettei lapsi koe, näe eikä tunne aikuisen rakkautta häntä kohtaan, koska yhteistä aikaa ei ole, ei riittävästi. Rakkaus on aikuisen mielessä, ei vuorovaikutuksellisessa arkitodellisuudessa. Rakkaus on muuttunut lapselle liian abstraktiksi, liian teoreettiseksi. Riipaiseva (ääri)esimerkki tästä on kymmenen vuotiaan pojan kysymys, kun perhe pojan itsemurhayrityksen jälkeen istuu klinikassamme kriisiterapiassa. Shokissa olevat vanhemmat kokevat melkein menettäneensä tärkeimpänsä. Aikuisena on helppo ymmärtää vanhempien rakkaus lastaan kohtaan, mutta hämmentynyt ja järkyttynyt poika kysyy pohjattoman epäuskoisena: "Missä se näkyy?" Tunnin "laatuaika" ei lapsen kokemusmaailmassa kannattele, jos 23 tuntia vuorokaudessa on täynnä yksinäisyyttä, pelkoa, epävarmuutta, tuskaa. Missä on velvollisuudet, kenen on vastuu? Vastuu lapsen kasvumahdollisuuksista on kiistatta aina aikuisilla, meillä kaikilla, yksityisesti ja yhteisesti. Mutta entä lapsen oma vastuu, hänen velvollisuutensa? Uusin tutkimus yksilön moraalikehityksestä osoittaa - jälleen tässäkin asiassa - miten varhaiseen lapsuuteen vastuun juuret yltävät.

Vastuullisuuteen kypsymisessä tärkeä alkuetappi on se, kun lapsi yksivuotiaana oppii ei-sanan. "Ei" mahdollistaa oman tahdon käytön, jota lapsi sitten kokeillen opettelee, samalla sisäistäen, mitä saa tehdä ja mitä ei, mikä on oikein, mikä väärin. Mutta jo ennen ei-sanaa tapahtuu jotain vielä tärkeämpää. Inhimillistä vastuuta ei sisäistetä negaation, ei kiellon eikä kieltämisen kautta, vaan ensimmäisistä elinpäivistä lähtien niiden vuorovaikutuskokemusten kautta, joissa vanhempi hoitaa ja hoivaa lasta, joissa ihminen tekee hyvää toiselle ihmiselle. Ensin lapsen täytyy voida kokea, miltä hyvä tuntuu eli mitä saa tehdä, mikä on oikein; vasta sen jälkeen voi ymmärtää, mitä ei saa tehdä, mikä on väärin. Tässä järjestyksessä lapset läpi koko lapsuutensa opettelevat kantamaan vastuutaan ja hoitamaan velvollisuuksiaan. Ihmismieli organisoituu ennen muuta positiivisten kokemusten ja kaikkein tehokkaimmin hyvien ihmissuhdekokemusten kautta. Jos lapset ja nuoret tämän päivän Suomessa eivät tunnu huolehtivan kohtuullisistakaan velvollisuuksista eivätkä tunnista heille kuuluvaa vastuuta, on se peili, josta me aikuiset näemme itsemme. Näemme - meidän täytyy nähdä - että lapsen perusoikeudet eivät yhteiskunnassamme riittävän hyvin toteudu. Tämän ymmärrettyämme meillä on täysi vastuu siitä, miten tilanteeseen reagoimme.