Ministeri Max Jakobson - Juhlapuhe 12.3.2000

Arkipäivän rasismi

Kun minulle annettiin esitelmäni aiheeksi ARKIPÄIVÄN RASISMI, jäin miettimään, miksi tämä aihe juuri minulle.
Eräs lapsuuden muisto tuli mieleeni. Olin 7-vuotias ja ensimmäisellä luokalla koulussa. Eräänä iltapäivänä tulin koulusta kotiin kasvot veressä. Olin tapellut hyvän kaverini Kallen kanssa. Miksi te tappelitte, äiti kysyi. Vastasin: Kalle sanoi, että meidän isä tappoi Jeesuksen. Mitä siihen vastasit, kysyi äiti. Vastasin, että ei isä ole niin vanha.
Tämä pieni viaton episodi osoittaa, että kun vastakkain asetetaan myytti ja rationaalinen selitys, myytti yleensä voittaa. Se osoittaa myös sen, että antisemitismi tulisi erottaa siitä, mitä tänä päivänä tarkoitamme rasismilla.
Antisemitismissä on epäilemättä samoja elementtejä kuin rasismissa, mutta sen varsinainen käyttövoima, joka on pitänyt sitä yllä kaksi vuosituhatta, ovat erilaiset myytit.
Antisemitismiä on sielläkin, missä ei ole juutalaisia.
Shakespeare loi Shylockin, vaikka hän ei ollut koskaan nähnyt juutalaista — heidäthän oli karkotettu Brittein saarilta 1200-luvulla eivätkä päässet takaisin ennen kuin Shakespearen ajan jälkeen.
Japanissa, jossa ei ole koskaan ollut juutalaista yhteisöä, menee antisemiittinen kirjallisuus hyvin kaupaksi.
Tapaus Haider on manannut esiin Auschwitzin pyövelien haamut, mutta hänen edustamansa suuntauksen ensisijaisena kohteena eivät ole juutalaiset.
Euroopassa antisemitismi on menettänyt käyttövoimansa — paitsi Venäjällä, missä myytti yhä elää ja vaikuttaa. Eurooppa on jotakin oppinut historiasta. Mutta raadollisempikin selitys on mahdollinen. Hitler tuhosi suuren osan Euroopan juutalaisia, ja eloon jääneistä monet siirtyivät Israeliin ja Yhdysvaltoihin.
Juutalaisten vaikutus Euroopan politiikkaan, talouteen ja kulttuuriin on huomattavasti vähäisempi kuin ennen Hitleriä.
Rasismi ei elä myyttien varassa — se tarvitsee elävän kohteen. Nykyään tätä käsitettä on ruvettu käyttämään tarkoittamaan kaikkea syrjintää, suvaitsemattomuutta, ennakkoluuloisuutta kohteesta riippumatta.
Rajoitan tässä esityksessä rasismin merkityksen koskemaan vierasmaalaisiin kohdistuvaa vihamielisyyttä tai torjuvaa asennoitumista eli siis ksenofobiaa — vieraskammoa. Se voi kohdistua kaikenvärisiin vierasmaalaisiin.
Suomessa rasismia on voitu tähän saakka käsitellä epämiellyttävänä lieveilmiönä. Ulkomaalaisten osuus koko väestöstä on vain 1,5 % eli noin 85 000 henkilöä. Heihin kohdistuvaa syrjintää, vihamielisyyttä, aika ajoin jopa väkivaltaa pyritään viranomaisten voimin torjumaan ennen muuta periaatteellisista syistä: rasismi ei sovi eurooppalaisen Suomen yhteiskunnallisiin arvoihin.
Eurooppalaisena ilmiönä rasismilla alkaa kuitenkin olla vakavia poliittisia seurauksia. Rasismia ei enää voida käsitellä erillisenä ilmiönä, vaan se vaikuttaa useissa Euroopan maissa puoluekarttaan, ja uhkaa vaikeuttaa Euroopan unionin laajentamisen toteuttamista. Sitä on ennen muuta tarkasteltava osana niitä poliittisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, joita Euroopan väestökehitys tuo mukanaan.
Tästä näkökulmasta on myös Suomessa ruvettava käsittelemään rasismia.
Euroopan unionin alueella on tätä nykyä noin 16 miljoonaa laillisesti tullutta siirtolaista. Paljonko on laittomasti saapuneita, ei kukaan voi täsmälleen sanoa, mutta heitäkin lienee miljoonia.
Ulkomaalaisten keskuudessa työttömyysprosentti on kaksi kertaa niin suuri kuin EU-maiden omien kansalaisten keskuudessa, ja rikoksiin syyllistyneitä on suhteellisesti kolme kertaa enemmän kuin kantaväestössä.. Tällaiset tilastot ruokkivat rasismia, vieraskammoa, joka alkaa saada yhä useammin väkivaltaisia ilmauksia. Useissa EU-maissa samanaikaisesti suoritetun mielipidetutkimuksen mukaan 66 % myönsi olevansa "jonkin verran rasistisia" ja 23 % "hyvin tai aika rasistisia".
Ei ole sattuma, että Haiderin populistinen puolue on menestynyt juuri Itävallassa ja että Ranskan ja Belgian hallitukset reagoivat kaikkein kiivaimmin Itävallan uuden hallituksen muodostamiseen. Yhdistävä tekijä Itävallan, Ranskan ja Belgian välillä on se, että näissä kolmessa maassa ulkomaalaisten osuus väestöstä on noussut 10 % pintaan ja kaikissa kolmessa radikaalit oikeistopuolueet kasvattavat kannatustaan. Haiderin puoleen nousu hallitukseen voisi muodostua ennakkotapaukseksi, joka tekisi myös Ranskan ja Belgian rasistipuolueet salonkikelpoisiksi.
Tanskassa, missä ulkomaalaisten osuus väestöstä on 4,8 %, vieraskammoa lietsova kansanpuolue on uusimpien mielipidetutkimusten mukaan nostanut kannatuksensa jo 15 prosenttiin.
Sveitsissä ulkomaalaisten osuus väestöstä on suurempi kuin missään EU-maassa — lähes 20 prosenttia - ja myös siellä siirtolaisvastainen populistinen liike on vahvistunut. Saksassa, jossa on absoluuttisesti enemmän ulkomaalaisia kuin missään muussa Euroopan maassa, eivät äärioikeistolaiset liikkeet ole saavuttaneet merkittävää poliittista vaikutusta valtakunnallisella tasolla, mutta johtavan konservatiivisen puolueen CDU:n heikkeneminen rahoitusskandaalien johdosta huolestuttaa — jopa sen vastustajiakin. Liittokansleri Schröder sanoi äskettäin, että "tarvitsemme toimivaa demokraattista oikeistopuoluetta, sillä CDU:n luhistuminen voisi johtaa yhteiskuntamme haiderisatioon".
Saksassa kuten useimmissa muissakin EU-maissa on ruvettu rajoittamaan maahanmuuttoa eri tavoin. Turvapaikkaa ei myönnetä yhtä auliisti kuin ennen. Saksasta on palautettu pakolaisia Balkanille. Mutta muuttopaine Keski- ja Itä-Euroopan maista kohdistuu edelleen voimakkaana paitsi Itävaltaan erityisesti Saksaan. Ellei päästä laillisesti, niin yritetään pimeästi.
Kun puolalainen rakennusmies saa Saksassa palkkaa suunnilleen kolme kertaa niin paljon kuin kotona, voi ymmärtää, että hän pyrkii rajan yli länteen. Tästä seuraa, että Saksassa kuten Itävallassa EU:n laajentaminen kohtaa yhä voimakkaampaa vastustusta. Samaan aikaan arvioidaan Kansainvälisen työjärjestön tuoreessa selvityksessä muuttovirtojen köyhistä väkirikkaista kehitysmaista Eurooppaan kasvavan jatkuvasti. Muuttoliikettä helpottaa se, että matkustamisen hinta on yhä alenemassa. Ihmisten salakuljetuksesta on tullut kasvava business.
Suomi on sivussa siirtolaisuuden päävirroista. Mutta meilläkin ulkomaalaisten määrä on koko ajan lisääntymässä. Sadan tuhannen raja ylitetään lähivuosina.
Pitäisikö Euroopan unionin linnoittautua nykyisten rajojensa suojaan, jarruttaa neuvotteluja jäseniksi pyrkivien valtioiden kanssa ja padota Afrikasta ja Aasiasta tulevat ihmisvirrat? Näin moni ajattelee meillä ja muualla EU:ssa, ja yhä useampi uskaltaa myös sanoa sen ääneen. Mutta ennen kuin tälle tielle lähdetään, on katsottava väestötilastoja uudelleen.
Suomi kuten muutkin EU-maat harmaantuu. Ihmisten elinikä pitenee. Se on tietenkin osoitus terveydenhuollon ja yleisen elintason, hyvinvoinnin jatkuvasta kohoamisesta. Mutta kun samaan aikaan syntyvyys pysyy ennallaan tai alenee, seurauksena on paitsi ns. eläkepommi, josta on paljon keskusteltu, myös aktiiviväestön, työssäkäyvien osuuden supistuminen. Ns. huoltosuhde huononee, eli alle 16-vuotiaiden ja yli 64-vuotiaiden osuus väestöstä kasvaa suhteessa työikäisten osuuteen.
Veronmaksajien luku vähenee, mutta terveydenhuoltoa ja muita sosiaalisia palveluja tarvitsevien luku kasvaa. Kun työntekijöitä on vähemmän, tuotantoa siirretään ulkomaille ja sen mukana muuttaa maasta pois nuoria koulutettuja ihmisiä. Yhteiskunnan hyvinvoinnin perusta pettää.
Yhdistyneiden Kansakuntien väestökeskuksen laatiman arvion mukaan Eurooppa tarvitsee 40 miljoonaa siirtolaista vuoteen 2025 mennessä säilyttääkseen työvoimansa nykyisellä tasolla. Tähän lukuun on päädytty varsin kaavamaisen laskelman perusteella: siinä ei ole otettu huomioon esimerkiksi teknologian kehityksen vaikutuksia työvoiman tarpeeseen. Mutta se on suuntaa antava.
Yhtenä ratkaisuna tähän ongelmaan ehdottaa Ruotsin hallituksen asettama asiantuntijakomitea viime kuussa julkistetussa mietinnössään "aktiivista maahanmuuttopolitiikkaa".
Ulkomailta pitäisi ruveta värväämään sellaisia siirtolaisia, joista omassa maassa on puute, mm. hoivapalveluihin.
Maahanmuuttajien valmiutta pienyritysten perustamiseen tulisi myös edistää. Siis ns. "hyödyllisiä siirtolaisia" pitäisi houkutella maahan.
Myös liittokansleri Schröder sanoi äskettäin, että Saksan pitäisi ruveta tuomaan maahan tiettyjen ammattialojen edustajia, joita omasta takaa ei ole riittävästi. Mutta ammattiyhdistysliikkeen taholta esitettiin heti vastaväitteitä. Perustelut eivät ole rasistisia, vaan protektionistisia, mutta lopputulos on sama "Hyödyllisten siirtolaisten" värvääminen kohtaa joka tapauksessa ankaraa kilpailua Yhdysvaltain, Australian ja Kanadan taholta, jotka kaikki ovat jo pitkään harjoittaneet aktiivista maahanmuuttopolitiikkaa.
Esimerkiksi Yhdysvallat myöntää vuosittain toista sataa tuhatta ns. high- tech —viisumia amerikkalaisten yritysten tarvitsemille korkeasti koulutetuille henkilöille. Näin imuroidaan Euroopasta lahjakkaita nuoria ihmisiä Atlantin taakse. Kaiken kaikkiaan Yhdysvaltoihin on 90-luvulla tullut laillisesti lähes miljoona siirtolaista vuodessa — lisäksi suuri joukko laittomia. Siksi huoltosuhde ei Yhdysvalloissa ole kääntymässä yhtä huonoon suuntaan kuin Euroopassa.
"Hyödyllisen siirtolaisen" käsite on oikeastaan hyvin vanha. Antti Chydenius jätti vuonna 1778 Ruotsin valtiopäivien pappissäädylle kirjelmän, jossa hän ehdotti uskonnonvapautta toisuskoisille, joilla hän tarkoitti juutalaisia, jotta maahan saataisiin sellaisia henkilöitä, joilla "on erittäin suuri omaisuus tai tuntematon taito, jolla hän voi aloittaa uuden ja ennen yrittämättömän kauppaliikkeen tai teollisuuden haaran".
Vastaavasti Britannian hallitus ilmoitti 1930-luvulla, että vaikka se ei voinut hyväksyä laajamittaista maahanmuuttoa vallitsevan suuren työttömyyden johdosta, se voisi päästää maahan sellaisia Saksan vainoja pakenevia juutalaisia, jotka voisivat edistää Britannian tieteitä, teollisuutta ja kulttuurielämää.
Suomessa torjuvalla asenteella ulkomaalaisten maahanmuuttoon on pitkä historiallinen perinne.
Venäjänvallan aikana suojauduttiin venäläisiltä niin tehokkaasti, että vuonna 1917 venäläisten osuus suuriruhtinasmaan väestöstä oli vain 0,4 prosenttia. 30-luvulla emme halunneet päästää maahan "hyödyllisiäkään pakolaisia".
Ranskasta pakeni saksalaisten miehitystä vuonna 1940 Suomeen etevä nuori matemaatikko, mutta hänet karkotettiin. Päästyään sitten Yhdysvaltoihin hänestä tuli maailmankuulu tiedemies.
Tässä yhteydessä on paikallaan palauttaa mieliin Väinö Tannerin toiminta — olemmehan täällä koolla hänen elämäntyötään kunnioittamassa. Hänen johdollaan sosialidemokraattinen puolue ja SAK asettivat 30-luvulla pakolaishuoltotoimikunnan avustamaan Saksasta ja Itävallasta saapuvia sosialidemokraattisia maanpakolaisia. Satakunta pakolaista saatiin pelastetuksi. He eivät jääneet pysyvästi Suomeen, vaan siirtyivät edelleen Kanadaan, Englantiin ja Ruotsiin, viimeiset jatkosodan alkaessa.
Syksyllä 1942 Tanner joutui selvittämään toisenlaista pakolaiskysymystä. Kun kävi ilmi, että Valpo aikoi luovuttaa Saksalle alun kolmatta sataa turvapaikan saanutta pakolaista, Helsingin juutalainen seurakunta vetosi hallitukseen tämän toimenpiteen estämiseksi.
Isäni, joka oli seurakunnan juristi, kääntyi Tannerin puoleen, ja tämä vaikuttikin ratkaisevasti siihen, että suurin osa pakolaisista pelastettiin.
Myös Fagerholm toimi aktiivisesti pakolaisten puolesta, mutta ilman Tanneria hän tuskin olisi onnistunut. Näin "Suomi pelastettiin lähtemättömästä häpeätahrasta", niin kuin ns. Hornborgin toimikunnan sodanaikaista ulkopolitiikkaa koskevassa selvityksessä todettiin.
Kuten tiedetään, kahdeksan pakolaista kuitenkin karkotettiin sisäministeri Horellin kasvojen säilyttämiseksi, ja heistä vain yksi säilyi hengissä.
Karkotukset aiheuttivat voimakkaita julkisia vastalauseita. Esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisi pääkirjoituksen, jossa sanottiin, että "valtio, joka luopuu myöntämästä turvapaikkaoikeutta, ei vastaa niitä käsityksiä, joita perimmäisesti on itsenäisestä maasta".
Suomen Sosiaalidemokraatissa sanottiin, että turvapaikkaoikeus kuuluu niihin "ehdottomiin valtiollisen moraalin vaatimuksiin, joiden rikkomiseen syyllistyneet eivät koskaan ole voineet välttyä myöhemmältä rangaistukselta, on sitten kysymys valtiosta tai lyhytnäköisistä poliitikoista".
Näin kirjoitettiin ajankohtana, jolloin Saksa oli voimissaan. En muista, että pakolaisten turvapaikkaoikeutta olisi yhtä voimakkaasti puolustettu esimerkiksi 1970-luvulla, jolloin itärajan yli loikanneita pakolaisia palautettiin vähin äänin Neuvostoliittoon. Silloinen menettely kuuluu niihin kysymyksiin, joihin meidän "menneisyydenhallintamme" ei ole vielä ulottunut.
Suomalaisten suhtautuminen maahanmuuttoon ilmensi ulkoisen uhan alaisena elävän pienen kansakunnan itsesuojeluvaistoa. Kansallisen yhtenäisyyden vaatimus kulki kaiken muun edellä.
Kansallinen yhtenäisyys tarkoitti useimpien mielestä niin etnistä kuin ideologista yhdenmukaisuutta. Moniarvoisen yhteiskunnan ihanteet olivat enemmistölle vieraita. Vähemmistöjä ja toisinajattelijoita siedettiin pikemmin kuin suvaittiin.
Hyvä niinkin — useimmissa Euroopan maissa ei edes siedetty.
Suomi kuului sittenkin maailmansotien välisenä aikana niihin harvoihin Euroopan valtioihin, jotka säilyttivät demokraattisen järjestelmän.
Tämän päivän yhdentyvässä Euroopassa valtiot eivät ole enää "sisäisesti suljettuja, itseensä nojaavia organismeja", jollaisiksi Snellman ne määritti.
Kypsä yhteiskunta ei ainoastaan siedä vähemmistöjä, vaan arvostaa erilaisuutta.
Kansalaisyhteiskunnan eheys ei edellytä yhtenäistä etnistä koostumusta, vaan yhteisten arvojen hyväksymistä.
Tänä päivänä tarvitsemme "hyödyllisiä siirtolaisia", mutta voidaksemme houkutella heitä maahamme meidän on voitava tarjota heille paitsi heidän koulutustaan vastaavia työpaikkoja myös mahdollisuuksia integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan.
Meillä kuten muissakin EU-maissa on laadittu ohjelmia maahanmuuttajien integroitumisen edistämiseksi. Ne eivät aina johda toivottuun tulokseen. Eräät maahanmuuttajat ovat kykenemättömiä, eräät haluttomia sopeutumaan siihen yhteiskuntaan, johon he ovat muuttaneet. Mutta kantaväestön vastaanottavaisuudella on tietenkin suuri merkitys.
Isoäitini elätti perhettään viime vuosisadan alussa Viipurissa myymällä rihkamatavaroita torilla. Kaikki muut elinkeinot oli häneltä kielletty. Sitten sanottiin halveksivasti, että hänhän on vain rihkamakauppias. Näin rasismi ruokkii itseään.
Vastaanottavaisessakin yhteiskunnassa ongelmia riittää. Yhdysvalloissa, siirtolaisuuden emämaassa, on perinteisesti pidetty itsestään selvänä, että siirtolaisten tulee mahdollisimman nopeasti sulautua valtaväestöön, muuttua amerikkalaisiksi ja omaksua äidinkielekseen englanti. Viime aikoina on kuitenkin noussut vastaliike, joka puolustaa maahanmuuttajien oikeutta säilyttää oma kulttuurinsa ja kielensä.
Tuleeko Yhdysvaltojen toimia eri puolilta maailmaa tulevien siirtolaisten sulatusuunina vai pitäisikö sen muuttua monikulttuuriseksi yhteiskunnaksi? Mielipidetiedustelujen mukaan kolmasosa amerikkalaisista kannattaa sulatusuunia, kolmasosa monikulttuurista yhteiskuntaa ja kolmasosa on ymmällään.
Siirtolaisten määrän yhä kasvaessa myös Eurooppa joutuu tämän kysymyksen eteen. Yhtäältä assimilaatio, sulautuminen kantaväestöön on useimmiten ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajille äärimmäisen vaikeata, suorastaan mahdotonta. Toisaalta käsitteeseen monikulttuurinen yhteiskunta kätkeytyy vähemmistöjen eristäytymisen ja jatkuvien ristiriitojen vaara.
Miten pitkälle on kantaväestö valmis suvaitsemaan enemmistön normeista poikkeavia tapoja ja menoja? Näihin kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia. Niistä meidän on avoimesti keskusteltava.
Paluuta suljettuun yhteiskuntaan ei ole. Meidän on opeteltava elämään yhdentyvässä, moniarvoisessa Euroopassa.
Rasismin torjuminen on ihmisoikeuksien puolustamista. Se on mittava valistus- ja kasvatustehtävä. Mutta kysymys on myös poliittisista ja taloudellisista realiteeteista.
Tähänastinen maahanmuuttopolitiikkamme on ollut passiivista. Pyrkimyksenä on ollut päästä niin vähällä kuin mahdollista. Väestökehitys pakottaa meidät kuitenkin harkitsemaan aktiivisempaa politiikkaa elinetujemme turvaamiseksi.