Professori Juha Siltala - Juhlapuhe 12.3.2000

Postmodernia yhteiskuntaa on väitetty suvaitsevaiseksi, koska postmoderni kerran edustaa kypsää tietoisuutta omien uskomusten suhteellisuudesta ja tieteellisen totuuden näkökulmasidonnaisuudesta.
Psykologi Kenneth J. Gergenin mielestä monikulttuurisen globaaliyhteiskunnan kansalaiset altistuvat niin ristitiitaisille viesteille, etteivät he voi täysin samastua niistä mihinkään vaan alkavat hyväksyä elämän loputtomaksi prosessiksi ja itsensä lähinnä kulttuuristen vaikutteiden alati uudestaan täyttyväksi etäispäätteeksi.
Akateeminen eliitti juhlii vapautumista kiinteän identiteetin kahleista, mutta fundamentalistisesta uskonkiihkosta, etnisistä puhdistuksista ja arkielämän koventumisesta päätellen kaikki eivät koe perustojen katoamista alta aivan yhtä vapauttavana.
Sosiologi Manuel Castellsin mielestä spekulaatiopääomien massiivinen liikuttelu kohteesta toiseen järkyttää ihmisten perusturvallisuutta yhtä lailla kuin ylikansallisen kulttuurin informaatiovirrat murentavat traditioita.
Hänen mielestään tuloksena on vastarintaidentiteettejä, takertumista yhdistäviin symboleihin ja kansainvälisten voimien uhmaamista kollektiivin turvin.
Ihminen on sidottu paikalliseen vastavuoroisuuteen paljon suuremmassa määrin kuin abstrakti pääoma, jolle on yhdentekevää, mitä tuotetaan, missä tuotetaan tai tuotetaanko yleensä mitään, kunhan voitto-odotus seuraavan osavuosikatsauksen perusteella on 20-40 %.
Sijoittajien ehdoilla tapahtunut globalisaatio pani demokratian viralta sarjana kauppaa vapauttavia teknisiä järjestelyjä.
Jos kansallisvaltioiden kansat olisivat saaneet äänestää, huononnetaanko työn vaihtosuhdetta ja kovennetaanko olemassaolontaistelua tuottavuuden noustessa, pääomaliikkeitä ei olisi ikinä vapautettu niin totaalisesti. Kansallisvaltio tuli kyvyttömäksi suojelemaan kansalaisiaan kilpailulta ja poliitikkojen tehtäväksi väriin katsomatta jäi kansalaisten sopeuttaminen talouden ehtoihin.
Kun työvoimaa ostetaan ja poistetaan käytöstä samalla tavalla kuin elottomia tuotantotekijöitä, unohdetaan työn merkitys aikuisen omanarvontunnolle ja minäkuvalle suhteessa toisiin. Kun niitä horjutetaan, vapautuu siteistään suuria tunteita.
Viharyhmiä on viisainta tarkastella ahdistuksen sitomisena toimintaan.
Silloin on erotettava oikeutetut tunteet niiden epäoikeutetusta suuntaamisesta vaikkapa rotuvihaan. Esimerkiksi Montanan militia katsoo Yhdysvaltain liittohallituksen pettäneen amerikkalaisen unelman ja kavaltaneen maan kansainväliselle juutalaispääomalle ja kommunisteille. Havainto eliittien petoksesta on sinänsä aivan oikea, mitä tulee deregulaatioon ja omalla työllään elävän keskiluokan koventuneeseen olemassaolontaisteluun ensimmäisestä öljykriisistä lähtien. Myös kokemus hallitsemattomien voimien tunkeutumisesta omaan tilaan on helposti ymmärrettävissä.
Toiminnallinen johtopäätös on kuitenkin itsetuhoinen: liittovaltion viranomaisten, etenkin ympäristöviranomaisten, jahtaaminen pois omalta maalta aseella uhaten ja paluu välittömään paikallisvaltaan. Vaikka liittovaltio onkin syyllistynyt pääomanvirtojen vapauttamiseen, sitä tarvitaan myös niiden uuteen säännöstelyyn.
Sama pätee Euroopan unioniin, joka Hans-Peter Martinin ja Harald Schumanin mukaan on tähän mennessä kuunnellut yksipuolisesti liike-elämän lobbareita ja herättänyt koneistona ansaittua epäluuloa eri kansallisvaltioissa. Tobin-veroa ei kuitenkaan pysty toteuttamaan pieni kansallisvaltio, aloitteen tekijäksi tarvitaan valtioryhmä tai valuutta-alue. Pieni kansallisvaltio voi kyllä korostaa itsenäisyyttään ksenofobisella kiihkolla mutta käytännössä se jää valuuttamyrskyjen armoille ja suurkeinottelijoiden kupattavaksi, niin kuin Europpassa kävi vuosina 1992-1993.
Castells toivoo, että eteenpäin suuntautuva projekti-identiteetti korvaisi menneeseen takertuvan vastarintaidentiteetin. Hänen suosikkiesimerkkinsä on zapatistisissiliike, joka melko väkivallattomasti pani polvilleen korruptoidun, deregulaatiota vastoin kansan etua toteuttavan valtiokoneiston Meksikossa.
Esimerkki tuo mieleen suomalaiskansallisen liikkeen nousuajan 1800-luvulla ja työväenliikkeen tarjoaman identiteetin 1900-luvulla. Niille oli yhteistä kokemus todellisesta vaikuttamisesta asioihin. Kummankin liikkeen historiasta löytyy kausia, jolloin rakentaminen innosti enemmän kuin viholliskuvien luominen ja omien torjuttujen puolien projisointi vihollisissa kontrolloitaviksi ja tuhottaviksi.
Kumpikin liike onnistui myös saavuttamaan keskeisiä tavoitteitaan.
Edistys ja turvallisuus siis yhdistyivät niissä ainakin hetkittäin toisin kuin Castellsin kuvaamassa globaalissa informaatioyhteiskunnassa. Miksi? Siksi, että todelliset vaikuttamismahdollisuudet tekivät mahdolliseksi kuvitella yhteiskuntaa ja tulevaisuutta vastaanottavaksi, resonoivaksi osapuoleksi.
Oli mahdollista kuvitella, että oma kokemus tulisi jaetuksi ja ymmärretyksi. Ihminen ei kävisikään yksinäistä olemassaolontaisteluaan nollasummapelinä kaikkia muita vastaan vaan yhden menestys hyödyttäisi toistakin.
Kansallisvaltio toisilleen tuntemattomien, perheyhteydestä eriytyneiden ja työnjaossakin erikoistuneiden yksilöiden imaginaarisena yhteisönä ja työväenliike kollektiivisubjektina toimivana luokkana olivat paitsi reaalipolitiikkaa myös toimivia ratkaisuja yksilöitymisen ja yhteenkuulumisen moderniin ongelmaan.
Kansallinen kokonaisuus tai voittava luokka kiinnittivät yksilön jaettuihin merkityksiin, jotka jatkoivat olemassaoloaan hänen kuolemansa jälkeenkin. Näin omaa elämää ei tarvinnut ylikuormittaa sellaisilla ehtimisvaatimuksilla, joita kroonisesta riittämättömyydestä ja tyydyttämättömyydestä kärsivä postmoderni ihminen koettaa hoitaa minuuttiaikataulutetulla itsetrimmauksella ja turboahdetuilla kulutuselämyksillä.
Voidaan sanoa, että minän me-taso, jaettujen arvojen taso, hoiti huomattavan osan siitä tehtävästä, joka nyt kuormittaa yksilöä herkeämättömällä identiteettityöllä. Mielestäni voidaan perustellusti puhua myös onnistuneista, ei-tuhoisista me-identiteeteistä sen sijaan että tyydyttäisiin tuomitsemaan kollektiivit järkiään kehitysviivästymiksi käyttäen vertailukohtana nykymarkkinoiden rationaalista valitsijaa, utilitaristisen ja hedonistisen kalkyylin mukaan elävää "vapaata" yksilöä.
Toiminnan rationaalisuutta tai kummallisuutta arvioitaessa pitäisi muistaa, että oman aikamme rationaalisena pidetty utilitaristinen tai hedonistinen laskelmoija on historiallinen poikkeus. Talous on yleensä ollut alisteinen moraaliselle järjestykselle ja yksilö mieltänyt menestyksensä ja tappionsa enemmän ryhmän kautta kuin nyt.
Atomisoituneen yksilön sijasta voitaisiin korostaa yksilöllisen toimijuuden sisäistä riippuvuutta toisista. Kognitiivinen psykologi Roy F. Baumeister on kirjoittanut paljon länsimaisen ihmisen identiteettityöstä. Hänen mukaansa itseyden laajempaan kehään kuuluvat myös ne ihmiset, joita varten kokee tekevänsä työtään, ja ne arvot, joiden yhteinen tavoittelu tekee elämästä projektin. Tästä laajemmasta kehästä luopuminen vaikkapa omakohtaisen synteesin ylivoimaisuuden vuoksi jättää jäljelle vain fyysisen itsesäilytyksen ja häälyvät tunteet.
Sitoumuksista täysin vapaa yksilö onkin kaikkein eniten yleisen mielipiteen armoilla, sillä häneltä puuttuvat objektiiviset kriteerit omalle arvolleen. Kulttuurikriitikko ja sosiaalihistorioitsija Christopher Lasch on puhunut 'minimiminästä', joka kaihtaa sitoumuksia pelätessään ennakoimattomia seurauksia tilanteen muuttuessa.
Tunteet syttyvät vain asioista, jotka ovat minää, auttavat sitä kohti ihannettaan tai estävät sen saavuttamista.
Ihanteet luovat toivoa, että asioille voi tehdä jotakin. "Suurista tarinoista" luopumisella on hintansa: merkityksen suunnaton arvo on osaksi siinä, että se auttaa meitä ylittämään välittömien virikkeiden piirin - suunnittelemaan, ennakoimaan ja harkitsemaan mahdollisuuksia.
Orientoituakseen maailmassa ihmisen on tunnistettava tapahtumien kaavoja ja yleisiä periaatteista. Siitä luopuminen merkitsee luopumista elämän hahmottamisesta ja pyrkimyksistä parantaa sitä.
Yksilöllinen henkinen autonomia perustuu paradoksaalisesti kollektiiviseen elämänhallintaan. Immanuel Kantin valistusfilosofinen käsitys ihmisen täysi-ikäisyydestä kykynä säätää itse lakia itselle sointuu Freudin käsitykseen minän suhteellisesta autonomiasta sisäisten pyyteiden ja ulkoisten paineiden välittäjänä.
Sen sijaan että kollektiivista identiteettiä pidettäisiin yksilöllisten valintojen tukahduttamisena voidaan tapaus tapaukselta pohtia, miten hyvin yhteenkuuluvuuden ja yksilöitymisen yhteensovittaminen kulloinkin on onnistunut. Sosiologi Norbert Elias on pohtinut esimerkiksi Saksan erityistietä kollektiivisen identiteetin ja yliminäkehityksen vääristymänä. Yksilöiden sisäinen kontrolli jäi heikoksi, koska saksalaiset totutettiin tottelemaan ja komentamaan sekä kotona että niissä initiaatiomenoissa, joilla eliittiin yliopistossa liityttiin. Kaksintaisteluiden raaistamat porvarispojat tarvitsivat organisaatiota säätelemään ahdistusta ja aggressiota, joita juuri organisaatioon kuuluminen nostatti pintaan. Porvaristo ei sivilisoinut sotilaita vaan pyrki näiden kaltaiseksi, sillä aatelistohan oli yhdistänyt valtakunnan ja johti sitä. Elias onnistuu raamittamaan sosiologisesti ja historiallisesti kehityspsykologisen selityksen, jolla kontekstista irrallaan olisi vaikea perustella mitään erityistietä.
Elias tunnustaa terveen kansallisen itsearvostuksen ja terveen yksilöllisen itsetunnon mahdollisuuden, jonka näkikin pitkälle toteutuneena Englannissa ja Hollannissa. Saksassa ennen Saksan Liittotasavaltaa me-kehä tukahdutti yksilön alamaiseksi.
Klaus Theweleit pitää klassisessa kirjassaan kansakuntaan samastuneesta militantista protonatsijoukosta 'kansakuntaa' ainoastaan symbioosiin juuttuneiden äidinpoikien taisteluna persoonaansa tukevan organisaatioproteesin luomiseksi ja yhteiskunnan moninaisuuden yhdenmukaistamiseksi hierarkkisiksi möhkäleiksi. Henkilökohtaiset suhteet eivät eläneet Theweleitin analysoimissa Freikorps-upseerien omaelämäkerroissa, eivät varsinkaan suhteet toiseen sukupuoleen: nainen oli joko upseeritoverin 'valkea sisar' tai sitten alaluokkainen huora, joka saattoi sotilaspojat henkiseen epätasapainoon aktiivisuudellaan. Oli turvallisempaa elää isänmaan ja armeijan kaltaisten abstraktien ihanteiden kautta kuin kontaktissa, joka nostatti hajottavaa halua ja vihaa. Theweleitin analysoimien rauhanajan rintamamiesten piti olla tyypillisiä hajoamistuloksia isän auktoriteetin romahduksesta, kun itseään kunnioittava käsityöläinen joutui siirtymään palkkatyöhön kodin ulkopuolelle ja äiti jäi yksin vastuuseen mutta ilman vapautta. Äiti sitoi tällöin lapsen tuskaansa eikä kumpikaan vanhemmista voinut osoittaa ulospääsyä erillisten ihmisten yhteyteen omana erillisenä itsenä. Valtiokokonaisuus tavallaan jatkoi äitiyhteyttä.
Analyysi soveltuu muihinkin regressiivisiin ryhmittymiin, joissa yksilö vapautuu omasta vastuustaan. Psykoanalyyttiseen yhteiskuntatutkimukseen onkin vakiintunut tapa selittää kansallis- ja rotuviha ihominuuden säilyttämiseksi ja äidin ruumiin heijastamiseksi poliittiseen yksikköön.
Kansalliskiihkon avulla oma pienuus ja haavoittuvuus voidaan painaa pois tietoisuudesta ja saavuttaa narsistinen täyteys, jota aikuinen seksuaalisuus, kilpailu tai suoritusperiaate tyydytyksen ehtona eivät vielä uhkaa.
Instituutioiden ja kuvitteellisten yhteisöjen kriisiytyessä järkkyy myös itsesäätely, ja varhaiset sulautumistoiveet ja nielemispelot, psyykkiset rajakonfliktit ja tunkeilun tunnot nousevat esiin. Suuren ja puhtaan ihanteen asettaminen likaisen, arkisen todellisuuden mittapuuksi on Freudin jälkeisessä psykoanalyyttisessa tutkimusperinteessä kuvattu aivan muilla käsitteillä kuin yliminällä ja minäihanteella. Yliminä ja minäihanne ja yleensä koko oidipaalitilanne edellyttävät jo emotionaalisesti vakiintunutta minäkokemusta ja melko pitkälle kehittynyttä sisäistettyä säätelyjärjestelmää.
Objektisuhteista lähtevät psykoanalyyttiset tutkimukset näkevät etniset puhdistukset taantumisena äitiyhteyteen ryhmän, uskonnon tai valtion kanssa, jotta minuus palaisi kehityshaasteita edeltäneeseen narsistiseen tasapainoon. Ihanteessa vallitsee lapsen ja hoivaajan harmonia. Äiti on mahtava, hyvä neitsyt, ja lapsi jakaa hänen mahtinsa.
Narsismia loukkaavat realiteetit tai niistä muistuttava isä eivät ole estämässä välitöntä tyydytystä. Myös omat ristiriitaiset tunteet tyydytyksen antajaa kohtaan on suljettu ulkopuolelle, ja sieltä käsin ne uhkaavat saastuttaa puhtaiden olentojen hyvän yhteyden. Tarvitaan siis epäkansallisia vihollisia, niin sisäisiä kuin ulkoisia, kuvittamaan sisäsyntyiset ahdistukset toiminnallisesti käsiteltävään muotoon.
Kansallista kokonaisuutta puhdistettaessa taistellaan olemassaolontunteen jatkuvuudesta, joka saavutetaan rajautumalla ei-minästä. Tuhoutumisahdistus torjutaan ryhmän antamilla rajoilla.
Esimerkiksi Daniel Goldhagenin selitys kognitiivisesta virheoppimisesta 1800-luvulla saksalaisen juutalaisvihan erityisen tuhoavuuden selityksenä ei juuri tavoita eliminatorisen antisemitismin taustalla piilevää puhtaus- ja kokonaisuusihannetta eikä puhdistautumisen tuhoisaa raivoa. Mitään ulkopuolista ei oltaisi voitu vihata niin kuin itsen kiellettyjä puolia. Juutalaisten väitetty ahneus ja hajottavuus olivat Jacob Arlowin mukaan sisarkateuden sävyttämää projektiota: juutalaisvihaajat olisivat itse ahnehtineet äiti-isänmaan täydeksi tekevää yhteyttä mutta näkivät mieluummin oman purevan ahneutensa tunkeilijoissa, nuoremmissa sisarissa, jotka tuppautuivat jakamaan samaa tilaa. He kahmivat parasitäärisesti maan rikkaudet itselleen tekemättä työtä, mikä tietysti salaa houkutti myös kunnon kansalaisia. Syntipukit edustivat oman tarvitsevuuden tyydyttämistä toisista välittämättä, mutta uhkaaviksi heidät sävytti oma viha tyydytyksen viipymisestä.
Juutalaisparasiittien väitettiin syövän kristittyjä lapsia eli juuri sitä hoivaa, jota kunnon kansalaiset katsoivat jääneensa paitsi. Myös sulautumisfantasian herättämä nielemispelko käsiteltiin osallistumalla kansakunnan suorittamaan vieraiden ainesten sulauttamiseen yhdenmukaisiksi, pahimmassa tapauksessa elottomiksi.
Psykoanalyyttinen rotuvihaselitys ei välttämättä ollut epähistoriallinen. Kuta enemmän yhteiskunnan tasapaino horjuu, sitä suuremmat paineet on yhdenmukaistaa sen jäsenet oman henkisen tasapainon vuoksi. Kuta epävarmempi "äitisuhde" ryhmään on ja kuta jännittyneempi ryhmän sisäinen tasapaino, sitä tuskallisemmin vieras muistuttaa äidin menetyksestä ja sitä kiivaammin se täytyy torjua olemassaolon uhkana. Toiseus horjuttaa herkkää narsistista tasapainoa pelkällä olemassaolollaan. Kaikki moniselitteinen on muutettava symbolisesti yksinkertaiseksi ja yhdenmukaiseksi.
Modernin työnjaon syrjäyttää kriisitilanteiden solidaarisuus - kaikki yhden puolesta.
Juutalaisten ympärileikkaus muistutti erosta, eikä antisemiitille ole elämää yhteisen organismin ulkopuolella. Toinen muutettiin epäyksilölliseksi kliseeksi, mutta se kuoletti myös osia omasta minästä: iskulauseet pitivät persoonaa koossa, kun eläytyminen ja oppiminen olivat käyneet mahdottomaksi.
Fundamentalismi ja uusetnisyys voidaan tulkita yhdeksi ratkaisuksi tähän ahdistukseen. Näistä esimoderneilta vaikuttavista ratkaisuista tekee postmoderneja nimenomaan se, että tunteiden symbolisella kaikkivallalla kompensoidaan todellisten vaikuttamismahdollisuuksien puuttumista. Kokonaiskuvaa maailmasta ja itsestä siinä ei tohdita hahmottaa, sillä se rikkoisi kaikkivoipuusilluusion ja paljastaisi oman uhriuden. Tunteiden kaikkivalta kukoistaa niin kauan, kuin tunteet erotetaan faktoista ja faktat toisistaan.
Dissosiaatio ja psyykkinen typistyminen on postmoderni puolustuskeino hallitsematonta yhteyttä ja ärsykepommitusta vastaan.
Ellei ihminen kykene luomaan jonkinlaista synteesiä ja kokemaan jonkinlaista jatkuvuutta osapersooniensa välillä, hän alkaa muistuttaa rajatilaista tai multippelia persoonallisuutta: täydelliset samastumiset toiseen vaihtelevat tuhoavan raivon välillä. Toiminta korvaa muistamisen ja symboloinnin, joka toisi mieleen liian tuskallisen haavoittuvuuden.
Fundamentalismi on kriisipsykologi Robert Jay Liftonin mukaan mielen viimeinen puolustuslinja; se on tunteen ja ajattelun typistämisen vastine. Jos sekään ei kestä, hajoavaa minää on elvytettävä toimintansa keskukseksi väkivallalla. Asiat kaatuvat päälle asettumatta suhteisiin keskenään: ei ole historiaa, tilan järjestystä eikä myötätuntoa toisia kohtaan, sillä kokeva keskus puuttuu.
Suhteellisuudentajun romahdus on postmodernin vararikkojulistus.
Etninen puhdistaja taistelee toimijuudestaan: hän ei tahdo olla uhri vaan subjekti. Voiman kokeminen toiseen nähden takaa sen, niin myös itsensä kokeminen hetkeksi ehjäksi toisen muuttuessa veriseksi massaksi.
Fasismin ja rasismin tuomitseminen on tietysti tärkeää, mutta toimiiko moralisointi ilman eläytymistä odotetulla tavalla?
USA:ssa kansainvälistyneet eliitit ovat pitkään halveksineet keskivertoamerikkalaisia pikkuporvarillisina punaniskoina eivätkä ole ottaneet kuuleviin korviinsa näiden hätää elämänhallintansa puolesta. Republikaanien on ollut helppo vietellä uhattua keskiluokkaa vetoamalla nationalismiin, uskontoon ja perhearvoihin, vaikka juuri republikaanien vapauttamat markkinavoimat ovat heikentäneet perhe- ja yhteisösiteitä. Kulttuurinen sisällissota elämäntapakysymyksistä on sitonut voimia.
Olisiko ainakin sivistyneistö voinut menetellä toisin? Psykanalyytikko Heinz Kohut piti yhtenä syynä Weimarin tasavallan romahdukseen älymystön vieraantumista kansasta: sen jäsenet eivät tarjonneet tappiollisen sodan ja inflaation traumatisoimalla kansalle kannettelevia minäobjekteja, joiden esimerkkiä seuraten tilannetta olisi voitu hahmottaa symbolisesti joutumatta turvautumaan väkivaltaiseen toistamispakkoon.
Myös Christopher Lasch on arvostellut akateemisen amerikkalaisliberaalin käyttämistä terveen mittana. Hänen mielestään vallan kaapanneet eliitit tuomitsevat omasta itsekeskeisestä elämäntavastaan poikkeavat käsitykset patologisiksi. Yhtenä esimerkkinä hän käyttää Theodor W. Adornon kuuluisaa tutkimusta autoritaarisesta persoonallisuudesta (1950).
Jos vastaaja noudatti työväenluokan käsitystä mieskunniasta tai myönsi oman työmarkkinakokemuksensa nojalla maailman olevan yksilöiden taistelukenttä, hän luokittui oitis vähintään protofasistiksi. Kyse oli kuitenkin monen kohdalla toimivaksi osoittautuneesta elämänkokemuksesta eikä yksilökohtaisista harhoista.
Jos toisten kokemukset kielletään aivan epätosina, kielletään projektioiden mukana myös niiden luoma - tosin vääristynyt - kommunikaatioyhteys toisiin tarjoamatta tilalle toimivampaa ratkaisua. Berliiniläiset nuorisotyöntekijät Thomas Mücke ja Judy Korn onnistuivat 1990-luvun alussa itse avoimesti vasemmistolaisina rasisminvastustajina purkamaan skinheadien projektioita turkkilaisia ja afrikkalaisia kohtaan. He ottivat vakavasti äärioikeistonuorten kokemukset päähänpotkimisesta työmarkkinoilla ja turkkilaistenkin aseellisuudesta. Nuorisotilasta ei saanut tehdä uusnatsien tukikohtaa, mutta muuten nuoret saivat hoitaa sitä itse.
Kuuntelu ja oma fyysinen tila avarsivat myös henkistä tilaa. Kun kommunikaatio onnistui muuten, viestiä koetuista vääryyksistä ei tarvinnut enää välittää vihantäyteisinä projektioina. Uusnatsijärjestöjen värväys ei tässä joukossa enää menestynyt.
Kontraproduktiivisessa tapauksessa militantti antifasismi vastaa kansallis- ja rotukiihkoilijoiden viholliskuvan tarpeeseen, kuten Berliinissä, jossa skinit ja autonomianarkistit ovat vuosikausia käyneet heimosotiaan. Ulkopuolisten on ollut vaikea havaita näiden ryhmien eroa sen paremmin ulkonäön kuin toimintamenetelmienkään osalta. Arabien ja juutalaisten vaivalloista rauhanprosessia tutkineen Vakim D. Volkanin mukaan hyvä vihollinen takaa identiteetin jopa paremmin kuin ystävä ja viholliskuvan liika inhimillistyminen esimerkiksi diplomaattisissa neuvotteluissa johtaa helposti hätään minuuden kadottamista niin, että raja taas uudestaan merkitään vaikkapa kiistalla menettelytapakysymyksistä.
Asiat uskaltaisi yhdistää ja tunteet tuntea vain, jos ymmärtävä yhteys toisiin kannattelee identiteettiä. Voidakseen rajojen varjelun sijasta antautua suhteeseen tai luovaan virtaamiseen toisten kanssa täytyy ensin saavuttaa suhteellisen vakaa minätunne eli vuorovaikutuksen ennustettavuus. Ja sitä taas on turha etsiä joustavilta työmarkkinoilta, joissa toisen hyvä on lähtökohtaisesti toiselta pois. Ne suosivat rajatilaista häälymistä äärimmäisestä tarvitsevuudesta torjuvimpaan raivoon. Sama häälyminen on mahdollista poliittisissa kannanotoissa. Ääriliikkeet ammentavat vaikutusmahdollisuuksista vieraantuneiden, uhattujen yhteiskuntaryhmien kaunasta. Ne voivat kanavoida kaunan maahanmuuttajia vastaan. Silloin omanarvontuntoa ammennetaan rodullisesta ylemmyydestä ja vahvemman oikeudesta.
Herrarodun luonnollinen valinta auttaa länsimaista keski- ja työväenluokkaa samastumaan suuryhtiöiden valtaan - vallantunteen jakaminen oikeuttaa yhteiskunnallisen epätasa-arvon. Saatananpalvonta kuvastaa juuri tällaista "luonnollisen" elinvoiman palvontaa, joka sanoutuu irti yhtä lailla kristillisyyden kuin Ranskan vallankumousta siivittäneen maallisen tasa-arvoajattelun kahleista.
Vahvojen etuoikeuksiin samastuminen ei kuitenkaan ole väistämätön kehityskulku, jos uhatut keskiryhmät ja työväenluokka sattuvat mieltämään kansainvälisen suurpääoman minäkehikkoaan edustavan, suojaavan kansakunnan uhkaajaksi. Näin kävi esimerkiksi Ranskan julkisen alan lakoissa tammikuussa 1995, jolloin le Penin puoluekin joutui pitkin hampain yhtymään lakon tukijoihin joukkosuosion menettämisen pelosta. Yhdysvalloissa Pat Buchanan rikkoi republikaanien rivejä samoihin aikoihin pienyrittäjistä huolehtivalla protektionismillaan ja deregulaatiokritiikillään. Kansallistunne voi hetkittäin toimia myös elämää suojelevana vastavoimana kansainvälisille rahaliikkeille. Sosiologiset ja psykologiset tekijät eivät määrää, miten sitä käytetään: siinä astuu kuvaan politiikka.
Paras keino viharyhmitysten estämiseen on kuitenkin yksilöllisen elämänpiirin vahvistaminen. Suvaitsevaisuuden turvaa parhaiten kokemus siitä, että pelataan reilua peliä ja kukin saa ansionsa mukaan. Mitä ennakoitavammin omilla toimillaan voi vaikuttaa kohtaloonsa, sitä vähemmän tarvitsee sulautumista itseä suurempiin mahteihin riittämättömyyden lääkitsemiseksi. Sen takia suurpääoman entrooppisesta virtuaalitaloudesta pitäisi vähitellen siirtyä ihmisarvoisen elämän uusintamisen ehdoilla tapahtuvaan taloudenpitoon.
Vaihtoehtoja turboahdetulle finanssitaloudelle ovat esittäneet jo monet kirjoittajat liike-elämän konservatiiveista new age -henkisiin radikaaleihin: Edward Luttwark, John Gray, David C. Korten, Matti Hyryläinen. Heitä yhdistää elämänhallinnan, vastuullisen pienomistajuuden ja kohtuullisena pysyvän hyvän elämän suosiminen suurten osakeyhtiöiden sijasta, joissa omistaminen, vastuu ja ihmisten tarpeet on erotettu toisistaan.
Vastuullisen pienomistajuuden piiriin voidaan hyvin sisällyttää ammattiyhdistysliikkeen takama, kohtuullisen ansiotason kohtuullisella työajalla takaama työpaikka, jollaiset tekivät toisen maailmansodan jälkeisissä hyvinvointivaltioissa proletaareista ainakin mentaalisesti keskiluokkaa. Viime kädessä kyse on siitä, käytetäänkö tuottavuuden kasvu enemmistön turvattuun elämään vai rajattomiin laajentumisprojekteihin rajattomien voittojen saamiseksi. Valitaanko leppoisa pikkuporvarillisuus vai keinotekoisesti kiihdytetty olemassaolontaistelu? Vaikka pikkuporvareiden henkinen rajoittuneisuus tiedetään, se on monin verroin siedettävämpää kuin uuden proletarisoitumisen luomat henkiset ja aineellisetkin rajoitukset.