Rehtori Esko Riepula - Juhlapuhe 12.3.2002

Kunnioitetut Rouva Tasavallan Presidentti Halonen ja Valiokuntaneuvos Arajärvi - Arvoisat Väinö Tannerin säätiön edustajat! - Arvoisat aiemmin valitut akateemikot! - Hyvät Naiset ja Herrat!

Kiitän osakseni varsin yllättävästi tulleesta huomionosoituksesta ja totean ottavani mielihyvin vastaan tarjotun uuden tehtävän aiemmin jo valittujen akateemikkojen rinnalla.

Kun säätiön asiamies Jyrki Jauhiainen soitti muutama viikko sitten valinnastanne, olin kyllä aidosti hämmentynyt ja jouduin kyselemään itseltäni ja lähipiiriltäni paljonkin ansioitteni perään - eikä tuo kysely ole totta vie vieläkään päättynyt. Lähipiiri on kyllä kiitettävästi pyrkinyt hälventämään omia epäilyjäni ja kuultuani nyt nuo valinnan perusteet, voin ainakin siltä osin tuntea tyydytystä, että säätiö on arvostanut myös sellaista työtä joka tehdään pääkaupunkiseudun ulkopuolella suomalaisen yhteiskunnan hyväksi.

Vaikka perusteluissa tuodaan esille työni maamme nuorimman yliopiston perustamisessa ja sen toiminnan kehittämisessä, minua on kuitenkin aina kaikessa työssä elähdyttänyt yleisempi, yhteisen hyvän, ajatus. Olen aina korostanut sitä, ettei yliopisto elä itseään varten vaan sitä yhteiskuntaa varten, joka sitä ympäröi.

Tätä kautta olen korostanut yhteisöllisyyden merkitystä kaikessa toiminnassamme. Marcus Aureliuksen sanoin: "? ihminenkin on luotu tekemään hyvää ja hän täyttää tehtävänsä osoittamalla hyvää tahtoa ja toimimalla yleishyödyllisesti. Siihen sisältyy palkka."

Yhteisöllinen toimintatapa johtaa meidät tasavertaisuuden ajatuksen korostamiseen, jota toteutetaan tasa-arvopolitiikan keinoin yhteiskunnan eri elämän aloilla.

Juuri tasa-arvopolitiikan osalta Suomi, muiden pohjoismaiden rinnalla, on jo nyt saavuttanut paljon siitä, mitä säätiön nimeä kantava työväenliikkeen edustaja yhdessä tovereidensa kanssa piti viime vuosisadan alussa vasta etäisenä haaveena. Erityisesti koulutuksen kautta harjoitettu tasa-arvopolitiikka on luonut perustan Suomen viime aikojen taloudelliselle kehitykselle. Vielä on kuitenkin tarkemmin tutkimatta, mitä kaikkea hyvää Reino Oittisen aikanaan ajama peruskoulu-uudistus on todella merkinnyt Suomen taloudelliselle ja henkiselle kehitykselle.

Mutta tasa-arvo - enempää kuin mikään muukaan arvo - eivät ole pysyvä olotila vaan asioiden suhde toisiinsa, joka on jatkuvassa liikkeessä. Sen vuoksi työtä tasa-arvon puolesta on tehtävä joka päivä ja jokaisessa asiayhteydessä. Eikä yhdellä yhteiskuntaelämän alalla saavutettu tasa-arvo takaa vielä yhteistä hyvää. Tämän vuoksi meidän tulee juuri nyt olla huolissamme paitsi sosiaalisen tasa-arvon paikka paikoin tapahtuvasta murentumisesta, erityisesti alueellisen tasa-arvon horjumisesta. Mikäli luovumme jälkimmäisen aidosta tavoittelusta menetämme ajanoloon edellisenkin. Tai niin kuin todennäköisimmin tapahtuisi: sosiaalisen tasa-arvon toteuttaminen alueellisesti eriarvoistuneessa maassa tulisi yhteiskunnalle niin kalliiksi, että sosiaalisen tasa-arvon ajatuksestakin olisi lopulta luovuttava.

Viime vuosikymmenen laman aikana elitistiset, eriarvoisuutta korostavat tendenssit tulivat voimakkaasti esiin niin yleisessä koulutus- kuin korkeakoulu-politiikassammekin. Ruvettiin vaatimaan lahjakkaille erityiskouluja; markkinahenkistämään kaikkia koulutus-palveluja; kutsumaan oppilaita ja opiskelijoita "asiakkaiksi"; perustamaan tutkimuksen ja opetuksen huippuyksikköjä; jne. jne.

Mitään syvällisempää kasvatus- tai koulutuspoliittista keskustelua asiasta ei käyty. Ne olivat eräänlaisia uusliberalistisia reaktioita yhteiseen hätään.

Nyt kun pahin vaahto on laskeutunut, aletaan asioita jo nähdä selkeämmin. Mitä ovat nämä koulujen ja yliopistojen "asiakkaat"; keitä ovatkaan kaikki "lahjakkaat"; minkälaisia huiputusyksiköitä saatiinkaan aikaan ns. huippuyksikköpolitiikalla; mihin kilpailu asioissa, jotka eivät ole pohjimmiltaan kilpailtavia eivätkä rahalla mitattavia johtikaan jne.

Professori Kari Uusikylä, joka on tutkinut nimenomaan lahjakkuutta kouluelämässä, on useissa yhteyksissä kunniakkaasti puolustanut meidän yhtenäiskoulujärjestelmäämme kansakuntaa koossa pitävänä voimana. Hän on myös korostanut yliopistolaitoksen yleisempää yhteiskunnallista tehtävää kuin vain toimia kansallisen innovaatiojärjestelmän osana. En maltakaan olla lainaamatta hänen äskeistä alustustaan, jonka ajatuksiin yliopiston tehtävästä täysin yhdyn: "Minusta yliopistojen tulisi ennen kaikkea kasvattaa opiskelijapolvista akateemisesti sivistyneitä ihmisiä, ei jalostaa. Jos saisin määritellä korkeakoululaitoksen yleisen kasvatuspäämäärän, se olisi tämän tapainen: Yliopistoissa kasvatetaan sivistyneitä oman alansa asiantuntijoita, joissa syvää tyydytystä tuottava itsensä toteuttaminen, tehokkuus ja luovuus yhtyvät vastuulliseen yhteisöllisyyteen ja korkeatasoiseen moraaliin.

Parasta mitä yliopisto voi opiskelijalleen, itselleen ja koko yhteiskunnalle antaa, on herättää opiskelijoissa myönteistä itsenäistä halua opiskella, luoda ja kyseenalaistaa, keskustella, väitellä, rakastua intohimoisesti omaan alaansa, löytää itsensä ja elämän mielekkyys."

Vaikka tämä onkin yliopiston tehtävää, siinä työskentelevien ei pidä unohtaa sitä, että niin he kuin sieltä valmistuvat ovat koko yhteiskunnan palvelijoita - eivät vain oman alansa rajoittuneita asiantuntijoita. Tämä johtaa meidät takaisin yhteisöllisen toimintatavan korostamiseen ja siitä kiinni pitämiseen.

Kun puheeni alussa lainasin ennen kristillistä aikaa eläneen Rooman keisarin sanoja yhteisöllisen toimintatavan luonnollisuudesta, haluan päättää tämän lainaamalla Suomen luterilaisen kirkon piispojen muutaman vuoden takaisia ajatuksia samasta aiheesta: "Ihmisyys on kuitenkin paljon enemmän kuin taloudellista järkevyyttä ja oman edun tavoittelua. Se toteutuu ensisijaisesti ihmisten luonnollisessa vuorovaikutuksessa, kuulluksi ja hyväksytyksi tulemisessa ja siinä, että voi olla jollekulle avuksi. Siihen sisältyy pyyteetöntä tarvetta jakaa omastaan, kantaa vastuuta yhteisistä asioista ja muiden ihmisten elämästä."

Kiitän osakseni tulleesta huomionosoituksesta!