Professori Heikki Palva - Puheenvuoro 12.3.2001

ISLAMIN JA LÄNNEN DIALOGI
Professori Heikki Palvan puheenvuoro Väinö Tannerin Säätiön juhlatilaisuudessa 12.2.2001 Vuosi 2001 on Yhdistyneissä Kansakunnissa Sivilisaatioiden välisen dialogin vuosi. Aloitteen tästä teki Iranin islamilaisen tasavallan presidentti Muhammad Khatami. Teeman sananvalinta liittyy vahvasti tulevaisuudennäkymiin. Se peilaa suoraan Samuel P. Huntingtonin teoriaa sivilisaatioiden, laajojen uskontopohjaisten kulttuuriblokkien, välillä tulevaisuudessa häämöttävistä yhteentörmäyksistä. Myös aloitteen suunta kertoo juuri tämän hetken tilanteesta ja tulevaisuuteen kohdistuvista odotuksista. Dialogia ehdotetaan käytäväksi kaikkien sivilisaatioiden kesken. Hallituksia kehotetaan rohkaisemaan tieteiden, taiteiden ja talouselämän edustajien laajaa osallistumista keskusteluun. Aloitteen tekijän näkökulmasta päällimmäinen keskustelua vaativa ongelma koskee arvatenkin Lännen eli perinteisen läntisen kristikunnan ja muslimimaailman uskonto- ja kulttuurisidonnaisia arvoja ja näiden sivilisaatioiden välisiä suhteita. Aloitteen mukaan dialogin keskeinen tavoite on kulttuurien monimuotoisuuden aito hyväksyminen. Eri kulttuurien ja sivilisaatioiden piirissä vallitsevia näkemyksiä ja arvoja ei olisi ainoastaan opittava suvaitsemaan, vaan myös kunnioittamaan. Ihmiskunnan kulttuuridiversiteetin säilyttämiseksi on aloitteen mukaan myös välttämätöntä vastustaa kaikkia kulttuurisia ylivaltapyrkimyksiä. Aloitetta koskevassa pääsihteeri Kofi Annanin selonteossa todetaan muun muassa, että monimuotoisuuden hyväksyminen on omiaan lujittamaan kulttuurista identiteettiä ja samalla vahvistamaan Yhdistyneiden Kansakuntien järjestelmää.

Mitä uskontoon kuuluu Kulttuurien välisen dialogin kiusallisimpia riesoja on käsitesisältöjen erilaisuus. Kun muslimit ja kristityt kävivät vuoropuhelua 800-luvulla, elettiin vielä myöhäisantiikin aikaa, ja oppineet käyttivät yhteistä hellenistisperäistä terminologiaa. Nyt dialogissa, jota enimmäkseen käydään englannin kielellä, viljellään kyllä pakostakin yhteisiä termejä, mutta niiden sisällöstä osapuolilla on oman kielensä ja kulttuurinsa muovaamia hyvinkin erilaisia käsityksiä. Käytetään samoja sanoja - jopa terminluonteisina - mutta puhutaan eri asioista. Näistä pulmallisimpia on uskonnon käsite. Me ymmärrämme uskonnon ennen muuta uskoksi transsendenttiseen todellisuuteen, jumaluuteen, jonka edessä ihminen on vastuussa elämästään. Pidämme niin ikään luonnollisena, että yksilön uskolla on myös yhteisöllinen ulottuvuus, toisaalta kiinteämpi tai löyhempi kuuluminen kulttiyhteisöön ja liittyminen sen traditioon, toisaalta sen piirissä annetun kasvatuksen vaikutus yksilön ja yhteisön arvomaailmaan sekä käytännön toimintaan. Meillä uskonto ei kuitenkaan ole poliittista järjestelmää koskeva kohtalonkysymys. Riippumatta siitä, millainen suhde itse kullakin on kristinuskoon, meillä yleensä on kristillisen perinteen mukainen käsitys maallisen ja hengellisen regimentin suhteesta. Uuden testamentin mukaan maallinen esivalta on saanut valtuutuksensa Jumalalta. Se on delegoitua valtaa, ja sille kristityn on oltava alamainen siinä missä mitään uskontoa tunnustamattomankin. Islam kuuluu kuopuksena siihen monoteistiseen uskontoperheeseen, jonka esikoinen on juutalaisuus. Kakkosveljen, kristinuskon, käsityksiä islam haluaa korjata erityisesti kahdessa suhteessa. Ensinnäkin kristinuskon kolminaisuusopin hämärryttämä jumalakuva vaatii kirkastamista, ja toiseksi ihmisen noudatettavaksi on annettava Jumalan asettamat säännöt. Islam ei operoi epämääräisellä omantunnon vapaudella, vaan se konkretisoi ja formalisoi ihmisen vastuun Jumalan edessä, olkoonkin, että ihmisen pelastus on Jumalan suvereenin armon varassa. Muslimilla on velvollisuus tunnustaa Jumala ainoaksi jumalaksi ja Muhammed hänen profeetakseen, suorittaa viidesti päivässä rituaalinen rukous, paastota ramadankuun valoisat vuorokaudenajat, antaa tarvitseville määrätty almuvero ja, mikäli mahdollista, käydä pyhiinvaelluksella Mekassa. Kaikki, mitä ihminen tekee, kuuluu johonkin viidestä eri kategoriasta: pakollisiin, suositeltaviin, neutraaleihin, moitittaviin ja kiellettyihin. Neutraalitkin teot ovat eriarvoisia riippuen siitä, kuinka profeetta Muhammedin ja hänen ensimmäisten seuraajiensa tiedetään menetelleen.

Uskonto ja yhteiskuntajärjestys Koraanin mukaan Jumala on asettanut ihmisen sijaishallitsijakseen maan päälle - sama ajatus on tuttu jo Raamatun luomiskertomuksesta - ja tätä hallitusvaltaa varten Jumala on säätänyt lain, yhteiskuntajärjestyksen, joka on täysin verrattavissa luomistyön yhteydessä säädettyihin luonnonlakeihin. Kun asioita tarkastellaan tältä pohjalta, kaikki islamista poikkeavat yhteiskuntajärjestelmät ovat vääriä tai vähintäänkin puutteellisia. Kristinusko kuuluu näihin puutteellisiin järjestelmiin. Jeesus Nasaretilainen oli kyllä suuri profeetta ja Muhammedin edelläkävijä, mutta naiivissa idealismissaan hän ei tunnustanut realiteetteja, ja siksi hänen elämäntyönsä jäi puolitiehen. Hänen seuraajansa jäivät vaille lakia. Kristikunta jätti vastuun yhteiskunnan hallitsemisesta maalliselle esivallalle - kohtalokas vaihe monoteistisen uskontoperheen historiassa. Mikä sitten on tämä luonnonlakeihin verrattava islamin yhteiskuntajärjestys, joka ei tunnusta maallista regimenttiä? Sen perustana on islamin laki, fiqh. Fiqh kertoo, mikä on oikea tie, sharia, Jumalan tahtoon mukautumiseen eli islamiin. Sharian puitteet sanelee Koraani, mutta koska siinä on suhteellisen vähän lakiainesta, sitä on täydennettävä Profeetan sunnalla eli sillä, mitä kymmenientuhansien aitojen ja epäaitojen traditiokatkelmien valossa uskotaan Muhammedin ja hänen ensimmäisten seuraajiensa sanoneen ja tehneen. Lakia voidaan näistä jatkaa analogiapäätelmillä. Myös muslimioppineiston yksimielisyyteen perustuva vakiintunut käytäntö kelpuutetaan lain lähteeksi. Shiialaiset hyväksyvät lisäksi korkeimpien oppineiden alkuperäislähteisiin perustuvat itsenäiset uudet tulkinnat. Sunnalaisuudenkin piirissä monet ovat alkaneet pitää tämän mahdollisuuden käyttöä toivottavana, koska islamin lakia voidaan näin jatkaa ja täydentää uusissa tilanteissa, ja nykyisin niitä on paljon. Sharia on tällä hetkellä voimassa islamilaisiksi julistautuneissa Saudi-Arabiassa, Iranissa, Sudanissa ja Afganistanissa sekä yksityisoikeuden alueella useimmissa muslimienemmistöisissä maissa. Shariaa ei kuitenkaan ole olemassa selvästi rajattuna kodifioituna kokoelmana, vaan se koostuu suuresta määrästä eri lainopillisten koulukuntien piirissä syntynyttä kirjallisuutta. Tämä merkitsee muun muassa sitä, että kun vuonna 1981 annettu Yhdistyneiden Kansakuntien yleismaailmallista ihmisoikeuksien julistusta ulkonaisesti myötäilevä islamilainen ihmisoikeuksien julistus (Universal Islamic Declaration of Human Rights) useisiin YK:n julistuksen kohtiin kirjaa islamilaisen varauman "sharian mukaan", pykälien tarkempi sisältö riippuu kulloisestakin sharian tulkinnasta. Tällaisia islamilaisia varaumia on yksitoista. Esimerkiksi sellaisiin kohtiin kuin oikeus vapauteen, oikeus oikeuteen, oikeus päästä julkiseen virkaan, ilmaisun vapaus, oikeus levittää informaatiota ja puolisoiden oikeudet avioliitossa on liitetty varauma "sharian mukaan". Länsimaisittain nähtynä varaumat kaikissa näissä kohdissa ovat rajoituksia. Vuoden 1990 Kairon ihmisoikeusjulistus (The Cairo Declaration on Human Rights in Islam) puolestaan on muotoiltu puhtaasti islamilaisista lähtökohdista, siis sharian mukaisiksi. Sivilisaatioiden välisen dialogin vuosi pakottaa kysymään, ovatko nämä Yhdistyneiden Kansakuntien julistamiin ihmisoikeuksiin tehdyt varaumat sellaisia, jotka on hyväksyttävä osana kulttuurien monimuotoisuutta, ja jos on, mitkä kulttuurit ja uskonnot saavat määritellä ihmisoikeuksiin omat rajoituksensa. Tämä on kova kysymys, mutta sitä ei voi väistää. Siitä on pakko keskustella.

Monta islamilaista mallia Kun vertaamme keskenään neljää edellä mainittua islamilaista valtiota, on helppo havaita, että ne eivät suinkaan seuraa yhtä ja samaa mallia. Shiialaisessa Iranissa noudatetaan islamilaisen perustuslain puitteissa toimivaa demokratiaa, joka kuitenkin on alisteinen teokratialle. Parlamentin päätökset on alistettava uskonnollisen johtajan johtamalle Valvojain neuvostolle, joka tutkii niiden kelpoisuuden islamin kannalta. Sunnalaisessa Saudi-Arabiassa Koraani ja Profeetan sunna vastaavat perustuslakia, mutta päätös- ja toimeenpanovalta on kuninkaalla, jonka valtaa sharia rajoittaa. Sharian perinteisten tulkintojen ulkopuolelle jäävää aluetta on täydennetty hallinnollisilla säännöksillä. Niin ikään sunnalaisessa Sudanissa on parlamentti ja hallitus, joka legitimoi valtansa pitämällä sharian valtakunnan lakina ja on sen takia viime vuosiin asti käyttänyt neuvonantajanaan maansa Muslimiveljeskunnan johtajaa. Talebanien hallitsemassa sunnalaisessa Afganistanissa valtaa legitimoidaan tulkitsemalla islamin lakia mahdollisimman ahtaasti. Muissa muslimimaissa islamistit ovat oppositiossa. Kaikkialla heidän tavoitteenaan on islamilainen yhteiskuntajärjestys, mutta sille esitetään harvoin valmista mallia. Esikuvallista mallia ei näet löydy menneisyydestä. Islamistit eivät suinkaan pyri takaisin keskiaikaan, vaan heidän on pakko kurkottaa tulevaisuuteen ja etsiä uusia malleja. Egyptin Muslimiveljeskunnan suuri ideologi Sayyid Qutb (1906-1966) teroitti, että energiaa ei kannata haaskata kiistelyyn tulevasta hallitusmuodosta. Ensin on keskitettävä voimat valta-aseman saavuttamiseen. Vasta sitten on edessä se vaihe, jolloin ryhdytään päättämään poliittisista rakenteista. Tällainen oli tilanne Algeriassa islamilaisen pelastusrintaman vaalimenestyksen yhteydessä kymmenkunta vuotta sitten. Kansa äänesti vallanvaihdon puolesta; valmista ohjelmaa voiton varalle ei vielä ollut.

Kenen ehdoilla eletään Muslimimaiden kansainvälistä poliittista ajattelua hallitsee maailmantilanteen hahmottaminen hegemoniakamppailuna. Taustana on oma yli tuhannen vuoden takainen loistelias historia, jonka jyrkkänä vastakohtana näyttäytyy 1900-luvun puoliväliin ulottunut aika siirtomaavallan saappaan alla. Nykyinen tilanne on muslimimaailmalle jotensakin ahdistava, tunnustetaanhan siellä Lännen taloudellinen, tekninen ja sotilaallinen ylivoima. Moraalisessa suhteessa muslimit kuitenkin katsovat olevansa kaukana Lännen edellä. Kiusallista vain on, ettei Länsi tätä tunnusta, vaan painostaa muslimimaailmaa omilla ihmisoikeusvaatimuksillaan. Tilanne koetaan syvästi epäoikeudenmukaisena, onhan muslimeilla oman näkemyksensä mukaan Jumalan itsensä antama järjestys, joka on tarkoitettu vallitsemaan kaikkialla. Islamilaiselta taholla huomautetaan usein, että kolonialismin väistyttyä sen tilalle on astunut kulttuuri-imperialismi. Eräänä vastustettavana ilmiönä presidentti Khatamin esityksessä mainitaan globalisaatio, joka uhkaa ihmiskunnan monimuotoista kulttuuriperintöä. Tässä Khatami on epäilemättä oikeassa. Lännessä puhutaan usein islamin uhasta, mutta todellisuudessa asetelma on pikemminkin toisensuuntainen. Sivilisaatioiden välisessä kilvoittelussa voitolla olevan osapuolen on ilmeisen vaikeaa nähdä omaa kulttuuriaan toisen uhkana, onhan oman kulttuurimuodon voittokulku pelkästään myönteistä kehitystä. Samalla tavalla asian näkevät omasta suunnastaan muslimit.

Millaista dialogia pitäisi käydä?
Sivilisaatioiden väliseen dialogiin on täysi syy. Dialogin päämääränä ei saa olla toisen osapuolen taivuttelu omalle kannalle, vaan toisen kuuntelu ja omien näkökohtien esittäminen sekä niiden pohjalta käytävä asiallinen keskustelu, ei erilaisuuden tähden toista vikoileva mutta ei myöskään yliystävällinen, todellisia eroja peittelevä. Entä onko meidän pidättäydyttävä arvostelemasta muslimimaailmassa esiintyviä islamilla perusteltuja, mielestämme kielteisiä ilmiöitä? Emmekö me saa arvostella sitä että Afganistanin talebanit ajavat naiset kotiin ja kieltävät tytöiltä koulunkäynnin? Emmekö saa arvostella Saudi-Arabian Koraaniin perustuvia brutaaleja rangaistuksia? Emmekö saa pitää ihmisoikeuksien loukkauksena, jos islamista luopujaa uhataan kuolemanrangaistuksella? Mielestäni ei ole islamia loukkaavaa arvostella näitä asioita. Ei islamia ole pakko tulkita näin. Muslimeilla on toki vastaava oikeus arvostella meitä. Länsimaalaisilla on islamilaisen ajattelutavan ymmärtämisessä paljon opiskeltavaa. Muslimimaailmassa puolestaan tarvitaan lisää tietoa meidän yhteiskunnastamme, vaikkapa siitä, ettei demokratia meillä merkitse enemmistön mielivaltaa niin kuin asia islamilaista yhteiskuntajärjestelmää ihannoivissa puheissa ja kirjoituksissa usein esitetään. Oikean asiatiedon pitäisi levitä laajalle - ja ehdottomasti molempiin suuntiin. Onnistuneen dialogin pahin uhka on vapaan tiedonkulun estäminen. Kulttuurien monimuotoisuuden vaaliminen ei vaadi raja-aitojen pystyttämistä, päinvastoin: oikeaa tietoa, erilaisuuden kunnioittamista ja yhteistyötä.