Dosentti Maria Lähteenmäki - Juhlapuhe 12.3.2000

SIVIILIT SODAN ARJESSA - VÄKIVALLAN HISTORIAN AVAAMATON LUKU

Sanotaan, että ihmiskunnan historia on väkivallan historiaa. Tähän toteamukseen on helppo yhtyä, kun tarkastellaan vaikkapa vain Euroopan tai yksittäisen maan, kuten Suomen, historiaa 1900-luvulla, aikaisemmista aikakausista puhumattakaan.
Suomen historiassa on 1900-luvulla ollut kolme vakavaa kriisin kautta, jolloin elämän normaali poljento on häiriintynyt: vuoden 1905 kriisi, vuosien 1917-18 tapahtumat sekä talvi-, jatko- ja Lapin sotien ryväs. Siviilien selviytymisen näkökulmasta ehkäpä kaikkein väkivaltaisimmiksi kausiksi nousevat vuodet 1918 ja 1944; kansalaissota ja jatkosodan loppuselvittely Lapin sotineen.
Noissa kriiseissä aseellisia taisteluja käytiin rajoilla, mutta myös ihmisten asuttamissa yhteisöissä, kylissä ja kortteleissa. Siksi ne satuttivat syvällisesti juuri siviiliväestöä. Maailman elintarvikeohjelman (WFP:n) pääjohtaja Catherine Bertini kirjoitti äskettäin, että vaikka miehet sotivat, kärsivät siviilit sodasta eniten. Bertinin mukaan äidit lapsineen tuntevat ensimmäisinä sotatoimien tuoman tuskan, nöyryytyksen, nälän, toivottomuuden - ja kuoleman. 1990-luvun konflikteissa onkin kuollut enemmän naisia ja lapsia kuin sotilaita. Tämän tosiasian havahduttamana Yhdistyneet Kansakunnat antoi vuonna 1993 julistuksen naisia vastaan kohdistetun väkivallan eliminoimisesta niin sotien aikana kuin myös ns. normaaleina vuosina. Kansainvälistä huomiota sotien siiviiliuhreihin lisäsi etenkin Jugoslavian sisällissodan (1991-95) raakuudet ja etniset puhdistukset. Ne koskettivat kipeästi länsimaalaisten ihmisten oikeudentuntoa sekä sosiaalista ja kulttuurista itseymmärrystä. Samaa siviilien oikeuksien polkemista saamme jälleen todistaa esimerkiksi Tshetshenian sodassa.

Sisälläissodan harmaa vyöhyke

Suomalaisille Jugoslavian sisällissodan raakuudet muistuttivat ikävällä tavalla vuoden 1918 tapahtumista, joista ei ole kulunut kuin 80 vuotta. Ovathan veljessodat monikerroksisuudessaan ehkäpä raa´impia ja vaikutuksiltaan kauaskantoisempia sotia. Luin vähän aikaa sitten erään työläisnaisen teloitukseen liittyviä papereita. Nainen ammuttiin koirien hautausmaalla joukkoteloituksessa. Hänen kerrotaan pitäneen puheen juuri ennen ampumistaan: "...vienoinkin tuulenhenkäys tämän jälkeen itkee syyttömästi murhattujen puolesta...".
Syyttömästi murhatut ovat jääneet tutkimuksissa toistaiseksi vähälle huomiolle, jos heillä tarkoitetaan tavallisia, sotaan osallistumattomia kansalaisia, naisia, lapsia ja vanhuksia. Osittain tämä johtuu siitä, että tutkimuksissa on keskitytty pääosin sodan syihin, sotatoimiin ja taisteluissa kaatuneiden ja murhattujen esittelyyn. Sodan arki, kotirintama ja sodanaikaiset väkivallanteot siviilejä vastaan ovat sen sijaan uusi ilmiö akateemisessa historiantutkimuksessa. Tulen uusimmassa hankkeessani jatkamaan sota-ajan sosiaalihistorian tutkimusta tarkastelemalla sotaa arkisen selviytymisen näkökulmasta. Kartoitan vuoden 1918 poikkeusaikana "syyttömiin" siviileihin kohdistunutta fyysistä väkivaltaa, kuten kidutuksia ja raiskauksia, mutta myös henkistä väkivaltaa, lasten pakkosiirtoja ja muita yksityisyyden loukkauksia.

Totaalisen sodan pimeä puoli

Vaikka olemme jo koulussa oppineet, että toinen maailmansota oli "totaalista" sotaa, on meille jäänyt hatara kuva siitä, mitä se tarkoittaa. Suuri osa meistä käsitti sen yksinkertaisesti siten, että eri maanosat olivat mukana sodissa. Näkemys ei ole yllättävä, sillä vanhempien oppikirjojen tekijät eivät juurikaan uhranneet sivuja siviilien kärsimyksiin. Olihan sodan käänteissä ja joukkoja johtavissa kenraaleissa jo paljon esiteltävää. Koska kaikkea ei voitu ottaa mukaan, voittivat valinnoissa sodan johtajat, uudet aseet, sotapropaganda ja rintamalinjat. Meistä aikuisista useimmat voivat yhtyä näkemykseen, että olemme saaneet varsin yksipuolisen kuvan maailmansotien historiasta, puhumattakaan varhaisemmista sodista, jotka olivat siviilien näkökulmasta yhtä "totaalisia". Sodan totaalisuus ei määrity siten maantieteellä, vaan sen syvällisillä vaikutuksilla siviilien arkielämään. Sotien näkeminen taistelukuvauksina on johtanut siihen, että jopa monien historianopiskelijoiden tietämys sodan tapahtumista on yllättävän hatara.

Tutkimuksen tuottama kapea kuva

Ei ole myöskään ihmeteltävää, että sotahistoriasta kiinnostuneet nuoret tutkijat hyppäävät suoraan juoksuhautoihin ja päämajan karttapöytien ääreen ja uusintavat näin perinteistä kuvaa sodista. Suomessa 1900-luvun sotien analyysit alkoivat vapaussota- ja luokkasotateoksilla ja jatkuivat talvi- ja jatkosotien ratkaisujen esittelyllä ja ymmärtämisellä. 1960-70-luvulla nousi uusi sotahistoriantutkijoiden sukupolvi, joka tutki sotia aikaisempaa tieteellisemmin, mutta keskittyen edelleen sota-operaatioihin ja johtajiin. Keskittyminen pelkästään operaatioihin on sikäli ongelmallista, että sota-ajasta vain pieni osa käytettiin varsinaisiin taisteluihin. Kuten tiedämme, asemasotavaiheet olivat varsin pitkiä. Näitä aikoja ovat valottaneet muutamat yksittäiset kotirintamakuvaukset, jotka ovat viime vuosina alkaneet saada rinnalleen myös akateemisia tutkimuksia. Muistelmia, päiväkirjoja, kaunokirjoja ja elokuvia aiheesta onkin jo runsaasti tarjolla.
Samaan aikaan, kun aikuiset alkoivat kokea tärkeäksi tuoda sodan sankarillisuuden ohella esille myös sen pimeän puolen, ovat lapset ja nuoriso pudonneet bunkkereihin. Kuinka moni meistä aikuisista tietää, miten viiltävän väkivaltainen tietokonepelien maailma on?

Sodan sosiaalihistoria auttaisi ymmärtämään

Näyttää siltä, että tietokoneiden ja internetin maailmaan kasvaneiden kuva sodista on vähintään yhtä kapea kuin meidän aikuistenkin. Kuten olemme lehdistä saaneet lukea, Ruotsissa ryhdyttiin tietämättömyyden pelästyttäminä jakamaan koululaisille tietoiskuvihkosta juutalaisvainoista, Englannissa koululaisten tiedot todettiin niinikään heikoiksi, Saksan koululaisista osa arveli sodanaikaisilla vainoilla olleen vain vähäiset seuraumukset, Itävallassa toisen maailmansodan aikaisia kipeitä tapahtumia ei ole vielä alettu purkaa ja Venäjän on vaikea tunnustaa partisaanien suomalaisia siviilejä kohtaan tekemät iskut. Eräs ratkaisu lisätä tietoa ja luoda kokonaiskuvaa sota-ajan tapahtumista, on tuottaa sodan arjesta kertovia tutkimuksia. Se tarkoittaisi muun muassa poikkeusajan tarkastelua sosiaalihistorian näkökulmasta, siviilien, lasten ja naisten hyväksymistä historiantutkimuksen kohteiksi ja sodan ymmärtämistä onnettomuutena. Mielestäni sodan käsittäminen vain kliinisinä sota-operaatioina on puutteellisen historiantuntemuksen tulosta. Kapea käsitys sota-ajoista ei ainoastaan vääristä menneisyyttä, vaan se voi olla paljon vaarallisempi ilmiö, se voi luoda pohjaa länsimaiselle demokratialle vieraille ääriliikkeille.
Vastuu aikaisempaa kokonaisvaltaisemman kuvan luomisesta sota-ajoista ja niiden aikana harjoitetusta väkivallasta ja inhimillisestä kärsimyksestä ei kuitenkaan ole yksin historian tulkitsijoilla, vaan kaikilla kansalaisilla. Vastuu on yhteinen.