Dosentti Teija Tiilikainen - Juhlapuhe 12.3.2005

EUROOPPALAISUUDEN HAASTE

Mitä on eurooppalaisuus ? Missä määrin meidän EU:n kansalaisten tulisi tuntea keskinäistä yhteenkuuluvuutta ja mihin tämän yhteenkuuluvuuden siinä tapauksessa tulisi perustua ? Nämä kysymykset, jotka liittyvät eurooppalaisen identiteetin olemassaoloon ja oikeutukseen, kuuluvat eurooppalaisen integraation vaikeimpiin kysymyksiin. Edellyttääkö eurooppalainen yhteenkuuluvuus yhteistä viholliskuvaa — tai ruokkiiko se tällaista viholliskuvaa ? Toisaalta, voiko Euroopan unionin puitteissa tapahtuva alati kasvava poliittinen vallankäyttö pitkällä tähtäimellä olla legitiimiä, oikeutettua, ilman minkäänlaista yhteistä ideologista pohjaa ?

Saksalainen filosofi Jürgen Habermas on viimeaikaisissa puheenvuoroissaan katsonut, ettei eurooppalaisuus poliittisena identiteettinä ole kahlittu historiasta, kielestä tai kulttuurista nousevaan yhteenkuuluvuuteen. Hän on huomauttanut, että vaikka mainitut identiteettitekijät edesauttavat yhteisen identiteetin syntyä, niiden olemassaoloa ei tule pitää ratkaisevina tälle prosessille. Habermas katsoo poliittisen kansallisaatteen valtioiden kohdallakin syntyneen kansallistietoisuuden ja poliittisen kansalaisuuden vuorovaikutuksessa Yhteistä historiankäsitystä keskeisempänä edellytyksenä on tällöin eurooppalaisen kansalaisyhteiskunnan, eurooppalaisen julkisen tilan ja eurooppalaisen poliittisen kulttuurin synty.

Habermasin ajatus siitä, ettei eurooppalaisuudella ole mitään loppuun asti ennalta määriteltyä sisältöä, vaan että se muotoutuu demokraattisten käytäntöjen kautta on perusteltu. Eurooppalaisuuden päällimmäinen haaste ei liitykään — kuten usein kuulee väitettävän — kansallisten identiteettien vahvuuteen kansallisaatteiden Euroopassa. Todellinen haaste on siinä, että demokraattiset käytäntömme kytkevät meidät edelleen vahvemmin kansallisvaltioomme kuin yhdistyvään Eurooppaan. Euroopan kansoilta puuttuu toistaiseksi sellainen demokraattinen vuorovaikutus, joka vakuuttaisi kansalaiset roolistaan tässä yhteisössä ja antaisi keskinäiselle yhteenkuuluvuudelle sisällön ja merkityksen.

Monet eivät kuitenkaan näe tässä mitään vikaa. Katsotaan, että on olemassa erinäisiä syitä siihen, miksi Euroopan unionin demokraattinen järjestelmä ei koskaan voi saavuttaa kansallisvaltioiden demokraattisia järjestelmiä tehokkuudessaan tai legitimiteetissään. Tämän vuoksi nähdään, että jäsenvaltioiden demokraattisten järjestelmien tulee edelleenkin muodostaa pääväylä jäsenmaiden kansalaisten — ja heidän poliittisten intressiensä - kytkemisessä Euroopan unioniin. Tämän näkemyksen mukaan demokratia EU:ssa toteutuu, kun jäsenmaita edustavat unionissa demokraattisen vastuun alaiset toimijat.

Tässä ajattelussa on kuitenkin ongelmia. Jäsenvaltioiden kautta kulkeva demokraattinen väylä muodostaa aina toisen tärkeän demokratiaväylän unionin päätöksentekoon. Se ei kuitenkaan voi korvata suoraan EU:n tasolle rakentunutta demokraattista järjestelmää ja demokraattisia käytäntöjä. Syy tähän löytyy juuri siitä, mitä Habermas sanoo eurooppalaisesta identiteetistä. EU:n vallankäyttöjärjestelmä voi ainakin osittain saada demokraattisen oikeutuksensa kansallisten järjestelmien kautta. Mutta jos eurooppalaisuudelle halutaan antaa muutakin kuin välineellistä sisältöä kansalaisten mielissä, demokraattisia käytäntöjä on vahvistettava nimenomaan EU:n tasolla.

EU:n tasoisten demokraattisten käytäntöjen heikkous johtaa unioniin ja sen keskeisiin päätöksiin liittyvän poliittisen keskustelun ja päätöksenteon alistamiseen kansallisille poliittisille areenoille ja asetelmille. EU:n perustuslain käsittely tarjoaa tästä oivan esimerkin. EU:n perustuslain valmistelussa pyrittiin ohittamaan puhtaasti jäsenvaltiokeskeinen asetelma ja avaamaan laajempia poliittisia näkökulmia unionin kehittämistarpeisiin. Asetelma tulevaisuuskonventin ympärillä aktivoi yhtä hyvin eurooppalaiset puolueryhmät kuin monet Euroopan tasolla toimivat kansalaisjärjestötkin keskustelemaan ja ottamaan kantaa. Keskustelu välittyi kansalaisille kuitenkin pitkälti kansallisen median välityksellä — ja siihen liittyvän kansallisen perspektiivin sävyttämänä. Tästä huolimatta akateemisessa kirjallisuudessa unionin tulevaisuuskeskustelua ja siihen liittynyttä tulevaisuuskonventtia on luonnehdittu ainutkertaiseksi yritykseksi avata yhteistä julkista tilaa EU:n jäsenmaiden välille unionin kehittämissuunnista käytävää poliittista keskustelua varten. EU:n kytkentä uskonnollisiin arvoihin oli yksi esimerkki aiheista, joka polarisoi poliittisen kentän muutoinkin kuin jäsenvaltiopohjalta.

Allekirjoitetun perustuslain käsittelyprosessi puolestaan ilmentää — mahdollisine seurausvaikutuksineen EU:n tasoisten demokraattisten käytäntöjen puutetta. Perustuslakia arvioidaan unionin jäsenmaissa puhtaasti kansallisen poliittisen asetelman ja siihen kytkeytyvän kansallisen keskustelun pohjalta. Tilanne pitää sisällään monia ongelmia. Kansalaisilla ei — esimerkiksi omaa kansanäänestyspäätöstään perustuslaista tehdessään — ole mahdollisuutta arvioida tätä eurooppalaisen politiikan tuotosta eurooppalaisen tason poliittisia jakolinjoja silmälläpitäen. Kansalaisten päätöksenteko ei pohjaudu kysymykseen "Minkälaista Eurooppaa minä haluan kehittää — ja miten tämä sopimus edistää minun näkemyksiäni" ?

Integraation keskeisen merkkipaalun poliittinen arviointi tapahtuu kansallisten asetelmien pohjalta. Monissa jäsenmaissa perustuslaista on tullut sisäpoliittinen pelinappula. Tämä merkitsee, että poliittiset kampanjat ovat usein vain löyhästi kytköksissä perustuslain sisältöön. Perustuslain vastustus on hallituksen tai sen edustaman integraatiopoliittisen linjan vastustamista. Miten esimerkiksi huomioidaan se, että yksittäisten jäsenmaiden hallitukset tuskin voivat ottaa vastuuta suurten EU:n tasoisten päätösten kaikista yksityiskohdista.

EU:n poliittinen järjestelmä on tosiasiassa jo paljon muuta kuin pelkkä hallitusten muodostama päätöksentekojärjestelmä. Unionin päätöksiin vaikuttavat muutkin toimijat, kuten unionin instituutiot, parlamentin puolueryhmät, eurooppalaiset etujärjestöt. Kansalaisten osaksi tulee kuitenkin edelleen arvioida EU:n päätöksiä kapeasta kansallisesti värittyneestä näkökulmasta. Rankaistaan kansallisia toimijoita päätöksistä, joista vastuu kuuluu myös muille toimijoille. Toiminnalla voi kuitenkin olla hyvin kohtalokkaat EU:n tasoiset vaikutukset.

Jos keskeiset EU-tasoiset päätökset voisivat kansallisten asetelmien sijaan tukeutua EU:n tasoisiin poliittisiin ja ideologisiin asetelmiin, yksittäinen kansalainen olisi suoraan osallisena näissä prosesseissa. Tämä ei kaikkien osalta — niin kuin on asian laita kansallisissakin demokratioissa — merkitsisi suoraa omakohtaista osallistumista poliittiseen toimintaan, vaan lähinnä siihen kytkeytymistä ja asemoitumista omien arvopäämäärien kautta. Habermas puhuu eurooppalaisesta kansalaisyhteiskunnasta, eurooppalaisesta julkisesta tilasta ja poliittisesta kulttuurista.

EU:n valta ei ole kansalaisten kannalta täysin legitiimiä valtaa, elleivät tehtyjen päätösten poliittiset perustelut ja oikeat valta- ja vastuusuhteet aukea kansalaisille. Se, että kansalaiset näkevät unionin etäisenä ja byrokraattisena johtuu juuri siitä, että heiltä puuttuu poliittinen yhteys unioniin yhdessä muiden kanssa jaettujen arvojen, tavoitteiden ja poliittisten intressien muodossa. Onko valtio yksittäisen kansalaisen näkökulmasta erityisen läheinen ? Ei ole; mutta läheisyys ja osallisuuden tunne perustuu siihen, että suurempi joukko kansalaisia asettaa valtiolle tehtäviä, tavoitteita ja päämääriä, jotka kansalainen voi jakaa. Tämä luo tarvittavan siteen kansalaisen ja valtion välille. Kaikkien valtiokäsitystä — enkä sen pohjalta tehtyjä päätöksiä - en voi jakaa, mutta näen, mihin päätökset perustuvat ja kuka kantaa niistä vastuun. Demokraattiset käytännöt toimivat.

Hyvät kuulijat. Euroopan unioni on — vaikkakin hiukan kangerrellen- viimeisen kymmenen vuoden aikana kehittynyt yhteisiä demokraattisia käytäntöjä korostavaan suuntaan. On lakattu uskottelemasta, että komissio on pelkkä virkamieskunta ja alettu nähdä sen valta enemmän poliittisessa valossa. On tuettu eurooppalaisen puoluejärjestelmän kehitystä sekä kansalaisjärjestöjen roolia unionin päätösvalmistelussa. Suurin haaste on kuitenkin vielä toteuttamatta. Kysymys siitä, millä avata kansalaisille EU:n laajuinen julkinen tila poliittista keskustelua ja vuorovaikutusta varten, on ratkaisematta. Euroopan kielellinen moninaisuus asettaa tässä suhteessa omat ongelmansa. Yrityksen monikansallisten medioiden perustamiseksi ovat tähän saakka aina hiipuneet. Suorat ja yhtenäiset Euroopan parlamentin vaalit eivät nekään ole toistaiseksi kyenneet murtamaan auki kansallisia areenoja.

Hyvä kuulijat. Ainoat vaihtoehdot integraatiolle eivät jäsenmaiden kansalaisten näkökulmasta voi olla oman jäsenmaan jäsenyys tai ero. Integraatio ei ole kuin juna, joka kulkee omaa tahtiaan raiteidensa määrittämään suuntaan ja jossa joko ajetaan mukana tai hypätään pois. Junan sijaan integraatio on kuin nuori interreilaaja, jolla asemalle saapuessaan on paljon vaihtoehtoja; hän valitsee jonkin junista ja arvioi sitten matkan edistyessä tekemänsä valinnan seurauksia. EU:n suuret päätökset edustavat aina monien vaihtoehtojen joukosta tehtyjä poliittisia valintoja. Tiedämmekö tätä ja tiedostammeko tämän?

Euroopan integraatio ei ole tekniikkaa, sillä jos se olisi se olisi jo saattanut alkuperäisen tehtävänsä päätökseen. Pysyvä rauha on luotu Ranskan ja Saksan välille ja eurooppalaiset yhteismarkkinat kuta kuinkin saatu valmiiksi. Integraatioprosessi olisi valmis ajettavaksi alas.

Tekniikan sijasta integraatio on politiikkaa, ja poliittisena hankkeena se ei ole koskaan valmis vaan tähtää aina vaan parempaan ja parempaan lopputulokseen. Integraatio ei ole väline vaan se on itseisarvo. Yhteisöllinen Eurooppa on itseisarvo, jonka arvot ja tavoitteet määräytyvät demokraattisessa prosessissa. Tässä prosessissa toimii myös unionin kansalainen. Vaihtoehdot ovat paljon moninaisemmat kuin vain junaan hyppääminen tai siitä poistuminen.

Toisen maailmansodan rauniolla Euroopasta ei puuttunut rohkeutta perustaa tätä eurooppalaista yhteistyöjärjestelmää, jolla vanhat vastakkainasettelut murrettiin ja sodat valtioiden väliltä saatiin lakkaamaan. Kansallinen suvereniteetti sai sinä tilanteessa taipua. Meidän velvollisuutemme on huolehtia siitä, ettei tämä järjestelmä demokratiaa ihanteenaan pitävällä mantereella kaadu demokratian ongelmiin. Eurooppalaisuutemme on lähempänä kuin luulemmekaan.