In English
 
 

Näyttelijä Kati Outinen - Juhlapuhe 12.3.2001

Tuijotan paperia ties kuinka monetta iltaa tyhjin silmin. TULEVAISUUS. Tyhjä paperi. Musta aukko.

Olen yksinhuoltaja asuntovelallinen pätkätyöntekijä, jonka vessanpytty on rikki. Tilastollisesti tyypillinen tämän ajan luuseri.
Silti en ole menettänyt toivoani, päinvastoin. Luuserina on hyvä olla. Jos ei odota mitään, iloitsee siitä minkä onnistuu saamaan. Kun olin asuntovelaton viranhaltija, olin paljon epätoivoisempi. Koska näin tulevaisuuden samana jatkuvana arkisena puurtamisena. Itse asiassa elämänä, josta puuttui tulevaisuus.
Yllätyksellisyys. Sattumanvaraisuus. Jännitys. Silti tällä hetkellä tuntuu, että edes hetkeksi , jonkinlainen jatkuvuus.
Että voisi tuudittautua. Nukahtaa muutamaksi vuodeksi, kerätä voimia, ja palata sitten takaisin epävarmuuteen, elämään.

Harjoitan ammattia, joka julistetaan pari kertaa vuodessa kuolleeksi. Nautin siitä täysin rinnoin. Minkä muun ammatin harjoittaja näkee työnsä jälkeen kotimatkalla mummojen kevyesti hypähtelevän lätäköiden yli. Iloisena siitä, että minä ja kaverini ovat hetken ajan saaneet heidät unohtamaan ikänsä, arkensa, huolensa. Tai metroasemalla kärsimättömänä junaa odotellessaan saa yllättävän puhekumppanin. Puhekumppanin, jonka on pakko puhua, kertoa minulle , miten nähtyään elokuvan tai näytelmän, jossa olen, on saanut voimia ratkaista ongelmansa.

Nykyisin vannotaan interaktiivisuuden nimiin. Kuinka, kun interaktiivisuus saadaan teknisesti mahdolliseksi, koko tarinankerronnan luonne muuttuu, se muuttuu vastavuoroiseksi. Astutaan uuteen aikaan. Olen elänyt teatterissa jo 29 vuotta, ensin harrastajana, sitten ammattilaisena. Sinä aikana jokainen esitys on elänyt hetkessä, tässä ja nyt. Saanut uusia käänteitä interaktiivisesti. On esityksiä, joissa innokas yleisönedustaja on rynnännyt lavalle potkaisemaan tuhmaa kuningasta. Yleisö on välillä poistunut katsomaan viereistä tulipaloa, mutta palannut kiltisti takaisin katselemaan näytelmän loppuun. Esityksen järjestäjä on pyytänyt siirtämään esitystä kunnes päivänvalo laskee, koska yleisö on hillametsässä ja mielellään tulisi katsomaan näytelmän sen alusta asti. Kollegalta on katkennut sormi. Näyttelijä on hyökännyt ohjaajan kimppuun. On syttynyt tulipalo ja tullut sähkökatkos. Poliisit ovat tulleet ja pidättäneet hanuristin kesken ensi-illan. Yleisö on laulanut musiikin mukana ja sekoittanut bändin. Kuubalainen salsakulkue on rynnännyt kulisseihin torvet ja rummut soiden kesken suomalaisen draaman. Ja joka kerran esitys on näytelty loppuun, ja yleisö ollut tyytyväistä, ehkä hiukan kummissaan. Esitys on herkkä kapine. Jokainen läsnä oleva vaikuttaa siihen. Interaktiivista teatteri on ollut tuhansia vuosia. Ilman kallista tekniikkaa.

Nykyisin vannotaan myös tehokkuuden ja tuottavuuden nimiin. Miten se näkyy minun elämässäni? Se näkyy lyhyempinä harjoitus- ja kuvausaikatauluina, joista yhä suurempi osa käytetään markkinointiin, juostaan haastatteluissa ja kissanristiäisissä, annetaan lausuntoja. Silloin, kun pitäisi sulkeutua harjoitussaliin ja keskittyä siihen, että keskeneräinen tarina saisi parhaan mahdollisen tulkintansa. Että yleisö saisi parasta, mitä sen produktion esittäjäkunnalla on tarjolla. Se on yleisön oikeus ja tekijän velvollisuus. Me tekijät puhumme julkisuudessa itsevarman näköisenä tarinoista, jotka ovat vielä kesken, joista ei vielä tiedä, mikä sieltä syntyy. Sisäiseti epävarmoina, synnytystuskissa, ja toivomme, että yleisö unohtaa, ennekuin tulee katsomaan. Että se saisi mahdollisimman puhtaan kokemuksen ilman ennakko-odotuksia. Saisi nauttia ja itse oivaltaa. Olen mukautunut, yritän parhaani. Ajattelen, että ihmisiähän ne markkinoijat ja haastattelijatkin ovat. Enhän saa yleisöä, ellei yleisö tiedä, että tällainenkin juttu on tulossa. Silti inhoan sitä. Yritän ajatella, että tämän pahemmaksi tämä ei enää voi mennä. Ja tiedän, että aina on mennyt. Toisaalta, aina, kun olen ajatellut, että tämän parempaa ei voi tapahtua, aina on tapahtunut. Kun rakastuin, ajattelin, että tämän onnellisemmaksi ei enää ihminen voi tulla. Sitten syntyi tyttäreni. Tämän vuoden tammikuussa riemuitsin, että sain töitä kevääksi. Sitten soitettiin Väinö Tanner-säätiöstä.

Ainiin, se TULEVAISUUS. Ajatus harhailee, katkeaa. Menneeseen. Mutta eihän tulevaa ole ilman menevää. Sallikaa siis minun poukkoilla ajassa. Hyppiä ajatuksissa.

Tarinan kerronnassa, idean syntyhetkestä valmiiseen tarinaan , on aina vaihe, jolloin tarina lähtee kuljettamaan, ottaa vallan, ja kertojan ei auta muu kuin totella. Olen työssäni tällä hetkellä siinä vaiheessa. Teen esityötä näytelmään, jonka teema sivuaa tämänkin puheen teemaa. Opettelen tekstiä ulkoa, mietin miten saisin roolihenkilöni fyysistettyä, tekstin lihaksi. Vaikka en tietoisesti ajattele tälläkään hetkellä roolihenkilöäni, Kullanmurua, se muhii alitajunnassani, valmistuu pikkuhiljaa, ottaa minussa vallan. Kaikki, mihin reaalimaailmassa törmään näyttää liittyvän näytelmän teemaan. Tai jos ei muuten ainakin minun päässäni. Näytelmä käsittelee aikaa. Yksi sen avainlauseista tulee yhden roolihenkilön suusta: Menin työkaluvajaan hakemaan kuokkaa, ja kun tulin ulos, oli kulunut viisi vuotta. Aika; Joskus veden kiehuminen tuntuu vievän miljoona vuotta, ja joskus havahtuu huomaamaan, että kymmenen vuotta vilahti silmänräpäyksessä. Jos ajattelee tulevaisuutta tai menneisyyttä sata vuotta on hetki. Jos ajattelee ihmistä, miljoona vuotta on vain silmänräpäys.

Saan ajatuksesta lohtua. Se antaa vapauden olla ihminen tässä ja nyt. Ihminen, joka tekee jatkuvasti ratkaisuja, hyviä tai huonoja, jotka vaikuttavat, jos ei nyt ihan ihmiskunnan tulevaisuuteen, niin ainakin omaan ja lähipiirin tulevaisuuteen. Silti yritän arjen pikku ratkaisuillani vaikuttaa; kierrätän, käytän uusiopaperia, säästän sähköä, käytän julkisia kulkuvälineitä. Pisara meressä. Silti yritän. Pienistä puroista paisuu joki. Taidan olla toivoton optimisti.

Miksi siis kaikista maailman ammateista valitsin näyttelemisen? Hyppelen aamulla pupujussina, iltapäivällä murhaan viattoman ohikulkijan, pesen äkkiä tekoveret pois, menen kotiin, siivoan, teen ruokaa, ja illalla olen kahdeksankymppinen vanhapiika? Eihän siinä ole mitään järkeä. Miksi aamusta iltaan jaksan pohtia tosissani satuja, leikkiä lavalla, kuvitella, että olen ulkona pakkasessa, vaikka olen sisällä valonheittimien lämmössä? Ja yritän saada yleisönkin uskomaan samaan? Koska näyttelijä tutkii ihmistä. Sitä, mikä saa ihmisen nauramaan ja itkemään, olemaan välinpitämätön tai iloitsemaan. Tekemään äärimmäisiä tekoja. Miksi suurimmalla hädän hetkellä joku osaa toimia ja toinen menee sokkiin. Tutkin päivittäin loputtoman mielenkiintoista, rakastettavaa, vihattavaa, ristiriitaista kohdetta ihmistä. Ehkä joku päivä tajuan jotain itsestäni, ystävistäni, vastaantulijoista, ja pystyn välittämään sen muillekin. Ehkä en. Etsintä jatkuu. En luovuta. Ja parasta kaikesta, teatteri ja elokuva ovat ryhmätyötä. Saan jatkaa työtäni muiden ihmisten kanssa. Keskellä tutkimukseni kohteita. Yhtenä tutkimukseni kohteista.

Mutta nyt, koska huomaan, että voisin jatkaa puhettani loputtomiin, koska innostuin aiheesta, lopetan. Draaman ammattilaisena tiedän, että pahinta, mitä yleisölleni voin tehdä, on pitkästyttää se. Varsinkin kun se istuu päivällispöydässä, joten: Tällainen puhe tästä nyt putkahti. Kun minulta pyydettiin tätä puhelimessa, ja annettiin aihe, suostuin heti, tietenkin. Välittömästi luurin laskettuani sain paniikkikohtauksen. APUA! TULEVAISUUS! Ympäristöongelmat, sodat, geenimanipulaatio! Lasten hyväksikäyttö, avaruuden valloitus! Koulutus, rasismi, globalisaatio! Mihin olen suostunut, olenko tullut hulluksi! Päätin soittaa ja perua, vedoten tilapäiseen mielenhäiriöön. Sitten tulin toisiin ajatuksiin. En minä ole ennenkään halunnut päästä helpolla, sytyn haasteista. Ja päädyin kirjoittamaan ja puhumaan itsestäni. Taitaa olla se hetki, jolloin minun on pakko hyväksyä, että olen tarpeeksi narsisti käydäkseni taiteilijasta. Silti, huomenaamulla, omassa lähitulevaisuudessani, sulkeudun Lillaniin, ja teen parhaani. Muuhun en pysty. Harjoittelen yhdessä ryhmän kanssa, kunnes putkautamme maaliskuun lopulla esityksen yleisön katsottavaksi. Teemme parhaamme, ja yleisö saa päättää, onko se taidetta vai ei.

Ja nyt, onko minulla mitään hienoa loppukaneettia, joka ikään kuin kiteyttäisi kristallinkirkkaasti kaiken sanottavani? No eipä tietenkään, ei ainakaan mitään fiksua, eihän sellaista tule mieleen, kun yrittää olla fiksu. Siksi sanon sen, mitä sylki suuhun tuo, ja mikä saattaisi ratkaista koko ihmiskunnan tulevaisuuden, ja mikä on kaikkea muuta kuin fiksua. Rakastakaa.