Väinö Tanner

Kun Väinö Alfred Tannerin syntymästä 1981 oli kulunut 100 vuotta, juhlatoimikunta anoi, että hänestä julkaistaisiin postimerkki. Virallinen vastaus kuului, että "osuustoimintamiehestä on jo, Hannes Gebhard". Sama olisi varmaan saatu vastaus, jos olisi anottu merkittävälle pääministerille, kun oli jo Paasikivi, tai vaikkapa "sotaansyylliselle " eli sijaiskärsijälle, kun oli Ryti.

Kun poliittisen historian professori L. A. Puntila piti uskollisimmille oppilailleen luentosarjan itsenäisen Suomen valtiollisesta elämästä 1917 - 1956, hän antoi Väinö Tannerille enemmän painoa kuin kaikille siihenastisille presidenteille yhteensä.

Tanner oli valtiomies ilman presidenttiyttä. Sekin olisi tullut 1940, ellei esteeksi olisi noussut Neuvostoliiton kiihkeä uhkaus, joka saatettiin valitsijamiesten tietoon.

Tanner oli erittäin merkittävä osuustoimintamies, maailman suurimpiin kuuluneen osuusliike Elannon luoja ja Kansainvälisen osuustoimintaliiton monikymmenvuotinen puheenjohtaja.
Arvokkaimmillaan hänen ansionsa kuitenkin sisältyvät Suomen kansanvaltaisen työväenliikkeen rakentamiseen ja vuoden 1918 katastrofin jälkeiseen jälleenrakentamiseen, kansalliseen eheyttämiseen, väkivaltasuuntausten torjumiseen ja Suomen itsenäisyyden säilyttämiseen Neuvostoliiton imperialistisen uhan alla.

Hänestä tuli Suomen ensimmäinen vasemmistolainen pääministeri jo 1926, vain kahdeksan vuotta sisällissodan jälkeen, ja vasemmistokeskustayhteistyön merkittävin talousmies, valtiovarainministeri 1937, talvisodan ulkoministeri ja uudelleen valtiovarainministeri jatkosodan laajapohjaisiin yhteistyöhallituksiin. "Hän teki tärkeää rauhantyötä, ensin Tarton rauhassa 1920, sitten Moskovan rauhassa 1940 ja lopulta Helsingin keskusvankilan rauhassa 1946 - 1948. Sieltä hän koko ajan johti myös Elantoa ja Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta, kirjoitti sivutöinään 1 300 sivua muistelmia ja suomensi 900 sivua tieteellistä tekstiä."
(Arvo Salo 2000)

"Tannerin monipuolinen lahjakkuus, jossa kirjallinen lahjakkuus ei ollut vähäisin, nosti hänet toimimaan useilla yhteiskuntaelämän johtopaikoilla. Osuustoimintavaikuttajana, Elannon toimitusjohtajana, senaattorina, SDP:n puheenjohtajana, pääministerinä ja valtiovarainministerinä hän pääsi käyttämään kykyjään jo ennen toista maailmansotaa. Nämä tehtävät hän hoiti joustavasti, harkitsevasti ja yhteistyöhakuisesti. Toisinaan hän saattoi kuitenkin ratkaisevalla hetkellä epäröidä, hapuilla ja jopa vetäytyä sivuun tapahtumista.

Sosialidemokraattina hän oli reformisti ja parlamentaarisen tien kulkija jo ennen kuin puolue omaksui tämän linjan. Se vei hänet valkoisten ja punaisten välimaastoon vuonna 1917. Sijainti oli kovin sopimaton sekä oikealta että vasemmalta katsottuna kansalaissodan jälkeisessä Suomessa. Asema tarjosi kuitenkin taitavalle vaikuttajalle toimintamahdollisuuksia ja moraalista voimaa, sillä hän oli niitä harvoja, jotka saattoivat yhtä vahvalla moraalisella paatoksella tuomita punaisen, valkoisen ja Lapuan liikkeen terrorin. Tämä asettuminen porvaristosta vasemmalle ja sosialidemokratian oikealle laidalle tarjosi Tannerin uran komeimmat voitot. Niitä olivat SDP:n ylösnousemus kansalaissodan jälkeen, Tarton rauha, sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen pääministeriys ja punamultahallitusyhteistyön alkaminen.
Pyrkimys keskikentälle teki hänestä myös varhain kiistellyn, jopa vihatun. Kommunistit ja useat sosialidemokraatit leimasivat hänet oikeisto-opportunistiksi, luokkasopuilijaksi ja jopa porvariksi. Suojeluskuntaparaatin vastaanotto 16.5.1927 presidentin sijaisena oli monien mielestä mateleva kumarrus lahtarikaarteille.

Oikeiston hän suututti jo ennen kansalaissotaa SDP:n taistellessa vallasta. Kun SDP kansalaissodan jälkeen tiukasti tuomitsi valkoisen terrorin "Sorron yöstä nouskaa" -julistuksessaan, se toi hänelle vankeustuomion, joka vasta ylimmässä oikeusasteessa muuttui sakkorangaistukseksi. Suojeluskuntalaisten sappi saattoi kiehua yhtä pahasti kuin Tannerin vasemmistolaisten arvostelijoidenkin, kun sosialidemokraatti - siis punikki - oli valtiovallan edustajana ottamassa paraatia vastaan.

Tanner oli äärioikeiston perivihollisia, kun SDP vaati lujasti Lapuan liikkeen terrorin lopettamista ja laillisen järjestyksen palauttamista."
(Tapio Bergholm 1998)

"Kaksikymmenluvulla sos.dem. liike suoritti kansanvaltaisen työväenliikkeen rakennustyön. Se merkitsi oikeustaistelua valkoista terroria vastaan, kamppailua työpaikoilla ja kokouksissa kommunistista suuntausta vastaan, osuustoiminnan lujittumista, valtiollisten ja poliittisten oikeuksien palauttamista työväestölle. Tanner puolueen puheenjohtajana johti tätä taistelua vuoteen 1926 saakka, jolloin sosialidemokraattinen liike ensimmäisen kerran kelpuutettiin hallitukseen vähätellyn Lauri Kristian Relanderin toimesta."
(Kalevi Sorsa 1998)

"Jos Väinö Tanner olisi vielä keskuudessamme, hänellä olisi mielestäni hyvin vähän selittämistä tekemisistään. Voisi sanoa, että hänen matkassaan oli hyvin vähän mutkia. Minulla on suuri houkutus sanoa, että hän teki niitä vähemmän kuin muut. Jos sanoisin näin, niin se olisi taas sitä nollasummapeliä, jota olemme pelanneet jo muutaman kymmenen vuotta. Kun siinä suuressa kamppailussa kävi niin kuin kävi ja meille kävi niin kuin kävi, emmekä voineet edes viitata vastapuolen syntitaakkaan, niin meidän piti jakaa se keskenämme. Se tarkoitti, että jos joku halusi helpotusta omalle kohdalleen, niin hänen piti saada työnnetyksi sitä jonkun muun kontolle. En siis ole kovin halukas tällaisen nollasummapelin jatkamiseen, toistemme syyttelemiseen. Totean vain, että tässä pelissä Tannerilla on varsin hyvät panokset."
(Mauno Koivisto 1998)

"Väinö Tannerin ja Linda Anttilan liitto oli työmiehen pojan ja talonpojan tyttären yhteenliittymä. Vuonna 1909 alkanut yhteiselämä virallistettiin siviiliavioliitoksi v. 1918. He saivat viisi tytärtä ja kolme poikaa. Avioliitto kesti kuutisenkymmentä vuotta ja päättyi Väinö kuolemaan vuonna 1966.
Avioparia yhdistivät monet tekijät, rakkaudet ja intohimot, niistä ehkä tärkein kiintymys ja kiinnostus luontoon. Molemmat olivat vaativia kielen ja etenkin oman äidinkielemme suhteen.
Sekä Väinö Tanner että Linda Anttila suomensivat nuoruusvuosinaan paljon. Väinön nuoruuden suomennoksista mainitsen vain Paul Lafarguen, Marxin vävyn, "Laiskuuden evankeliumin"; Kautskyn "Yhteiskunnallisen vallankumouksen" ja "Taloudelliset opit", August Strindbergin kertomuskokoelman "Narrien valtakunnasta" ja August Bebelin "Naisen aseman yhteiskunnassa". Myöhemmin Väinö keskittyi osuustoiminnallisen kirjallisuuden suomentamiseen ja ollessaan muista toimista vapaa omien muistelmien kirjoittamiseen. Muistettava on myös se, että hän kirjoitti lehtimiehenä toimiessaan paljon reportaaseja Venäjältä ja opiskeluaikoinaan Saksasta, Englannista ja muista Euroopan maista."
(Riikka Tanner 1998)