Kun Väinö Alfred Tannerin syntymästä 1981 oli kulunut 100 vuotta, juhlatoimikunta anoi, että hänestä julkaistaisiin postimerkki. Virallinen vastaus kuului, että "osuustoimintamiehestä on jo, Hannes Gebhard". Sama olisi varmaan saatu vastaus, jos olisi anottu merkittävälle pääministerille, kun oli jo Paasikivi, tai vaikkapa "sotaansyylliselle " eli sijaiskärsijälle, kun oli Ryti.
Kun poliittisen historian professori L. A. Puntila piti uskollisimmille oppilailleen luentosarjan itsenäisen Suomen valtiollisesta elämästä 1917 - 1956, hän antoi Väinö Tannerille enemmän painoa kuin kaikille siihenastisille presidenteille yhteensä.
Tanner oli valtiomies ilman presidenttiyttä. Sekin olisi tullut 1940, ellei esteeksi olisi noussut Neuvostoliiton kiihkeä uhkaus, joka saatettiin valitsijamiesten tietoon.
Tanner oli
erittäin merkittävä osuustoimintamies, maailman suurimpiin kuuluneen
osuusliike Elannon luoja ja Kansainvälisen osuustoimintaliiton
monikymmenvuotinen puheenjohtaja.
Arvokkaimmillaan hänen ansionsa
kuitenkin sisältyvät Suomen kansanvaltaisen työväenliikkeen
rakentamiseen ja vuoden 1918 katastrofin jälkeiseen
jälleenrakentamiseen, kansalliseen eheyttämiseen, väkivaltasuuntausten
torjumiseen ja Suomen itsenäisyyden säilyttämiseen Neuvostoliiton
imperialistisen uhan alla.
Hänestä tuli
Suomen ensimmäinen vasemmistolainen pääministeri jo 1926, vain
kahdeksan vuotta sisällissodan jälkeen, ja vasemmistokeskustayhteistyön
merkittävin talousmies, valtiovarainministeri 1937, talvisodan
ulkoministeri ja uudelleen valtiovarainministeri jatkosodan
laajapohjaisiin yhteistyöhallituksiin. "Hän teki tärkeää rauhantyötä,
ensin Tarton rauhassa 1920, sitten Moskovan rauhassa 1940 ja lopulta
Helsingin keskusvankilan rauhassa 1946 - 1948. Sieltä hän koko ajan
johti myös Elantoa ja Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta, kirjoitti
sivutöinään 1 300 sivua muistelmia ja suomensi 900 sivua tieteellistä
tekstiä."
(Arvo Salo 2000)
"Tannerin monipuolinen lahjakkuus, jossa kirjallinen lahjakkuus ei ollut vähäisin, nosti hänet toimimaan useilla yhteiskuntaelämän johtopaikoilla. Osuustoimintavaikuttajana, Elannon toimitusjohtajana, senaattorina, SDP:n puheenjohtajana, pääministerinä ja valtiovarainministerinä hän pääsi käyttämään kykyjään jo ennen toista maailmansotaa. Nämä tehtävät hän hoiti joustavasti, harkitsevasti ja yhteistyöhakuisesti. Toisinaan hän saattoi kuitenkin ratkaisevalla hetkellä epäröidä, hapuilla ja jopa vetäytyä sivuun tapahtumista.
Sosialidemokraattina
hän oli reformisti ja parlamentaarisen tien kulkija jo ennen kuin
puolue omaksui tämän linjan. Se vei hänet valkoisten ja punaisten
välimaastoon vuonna 1917. Sijainti oli kovin sopimaton sekä oikealta
että vasemmalta katsottuna kansalaissodan jälkeisessä Suomessa. Asema
tarjosi kuitenkin taitavalle vaikuttajalle toimintamahdollisuuksia ja
moraalista voimaa, sillä hän oli niitä harvoja, jotka saattoivat yhtä
vahvalla moraalisella paatoksella tuomita punaisen, valkoisen ja Lapuan
liikkeen terrorin. Tämä asettuminen porvaristosta vasemmalle ja
sosialidemokratian oikealle laidalle tarjosi Tannerin uran komeimmat
voitot. Niitä olivat SDP:n ylösnousemus kansalaissodan jälkeen, Tarton
rauha, sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen pääministeriys ja
punamultahallitusyhteistyön alkaminen.
Pyrkimys keskikentälle teki
hänestä myös varhain kiistellyn, jopa vihatun. Kommunistit ja useat
sosialidemokraatit leimasivat hänet oikeisto-opportunistiksi,
luokkasopuilijaksi ja jopa porvariksi. Suojeluskuntaparaatin vastaanotto
16.5.1927 presidentin sijaisena oli monien mielestä mateleva kumarrus
lahtarikaarteille.
Oikeiston hän suututti jo ennen kansalaissotaa SDP:n taistellessa vallasta. Kun SDP kansalaissodan jälkeen tiukasti tuomitsi valkoisen terrorin "Sorron yöstä nouskaa" -julistuksessaan, se toi hänelle vankeustuomion, joka vasta ylimmässä oikeusasteessa muuttui sakkorangaistukseksi. Suojeluskuntalaisten sappi saattoi kiehua yhtä pahasti kuin Tannerin vasemmistolaisten arvostelijoidenkin, kun sosialidemokraatti - siis punikki - oli valtiovallan edustajana ottamassa paraatia vastaan.
Tanner
oli äärioikeiston perivihollisia, kun SDP vaati lujasti Lapuan
liikkeen terrorin lopettamista ja laillisen järjestyksen
palauttamista."
(Tapio Bergholm 1998)
"Kaksikymmenluvulla
sos.dem. liike suoritti kansanvaltaisen työväenliikkeen rakennustyön.
Se merkitsi oikeustaistelua valkoista terroria vastaan, kamppailua
työpaikoilla ja kokouksissa kommunistista suuntausta vastaan,
osuustoiminnan lujittumista, valtiollisten ja poliittisten oikeuksien
palauttamista työväestölle. Tanner puolueen puheenjohtajana johti tätä
taistelua vuoteen 1926 saakka, jolloin sosialidemokraattinen liike
ensimmäisen kerran kelpuutettiin hallitukseen vähätellyn Lauri Kristian
Relanderin toimesta."
(Kalevi Sorsa 1998)
"Jos
Väinö Tanner olisi vielä keskuudessamme, hänellä olisi mielestäni
hyvin vähän selittämistä tekemisistään. Voisi sanoa, että hänen
matkassaan oli hyvin vähän mutkia. Minulla on suuri houkutus sanoa,
että hän teki niitä vähemmän kuin muut. Jos sanoisin näin, niin se
olisi taas sitä nollasummapeliä, jota olemme pelanneet jo muutaman
kymmenen vuotta. Kun siinä suuressa kamppailussa kävi niin kuin kävi ja
meille kävi niin kuin kävi, emmekä voineet edes viitata vastapuolen
syntitaakkaan, niin meidän piti jakaa se keskenämme. Se tarkoitti, että
jos joku halusi helpotusta omalle kohdalleen, niin hänen piti saada
työnnetyksi sitä jonkun muun kontolle. En siis ole kovin halukas
tällaisen nollasummapelin jatkamiseen, toistemme syyttelemiseen. Totean
vain, että tässä pelissä Tannerilla on varsin hyvät panokset."
(Mauno Koivisto 1998)
"Väinö
Tannerin ja Linda Anttilan liitto oli työmiehen pojan ja talonpojan
tyttären yhteenliittymä. Vuonna 1909 alkanut yhteiselämä
virallistettiin siviiliavioliitoksi v. 1918. He saivat viisi tytärtä ja
kolme poikaa. Avioliitto kesti kuutisenkymmentä vuotta ja päättyi
Väinö kuolemaan vuonna 1966.
Avioparia yhdistivät monet tekijät,
rakkaudet ja intohimot, niistä ehkä tärkein kiintymys ja kiinnostus
luontoon. Molemmat olivat vaativia kielen ja etenkin oman äidinkielemme
suhteen.
Sekä Väinö Tanner että Linda Anttila suomensivat
nuoruusvuosinaan paljon. Väinön nuoruuden suomennoksista mainitsen vain
Paul Lafarguen, Marxin vävyn, "Laiskuuden evankeliumin"; Kautskyn
"Yhteiskunnallisen vallankumouksen" ja "Taloudelliset opit", August
Strindbergin kertomuskokoelman "Narrien valtakunnasta" ja August
Bebelin "Naisen aseman yhteiskunnassa". Myöhemmin Väinö keskittyi
osuustoiminnallisen kirjallisuuden suomentamiseen ja ollessaan muista
toimista vapaa omien muistelmien kirjoittamiseen. Muistettava on myös
se, että hän kirjoitti lehtimiehenä toimiessaan paljon reportaaseja
Venäjältä ja opiskeluaikoinaan Saksasta, Englannista ja muista Euroopan
maista."
(Riikka Tanner 1998)